<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Järjestelen kokousta jumalan selän taakse. Hermot menevät osallistujien ja järjestäjien kanssa.

 

Amerikkalaiset pikkuystäväni kuvittelevat lähtevänsä heti saavuttuaan sunnuntaina Tallinnaan. Pari asiaa pistää tökkimään, ensinnäkään he eivät tunnu ymmärtävän mitä siirtyminen mantereelta toiselle aiheuttaa, sana jetlag ei kerro näille viattomille lapsosille vielä mitään. Jos kyseessä olisivat edes kolmekymppiset, niin soromnoo vaan, mutta nelikymppisen elimistö vaatii toipumista. Maanantaina kuitenkin pitäisi olla tosi pirpsakkana töitä tekemässä. Sen lisäksi vielä minun pitäisi hankkia heille liput ja taksit ja opastus ja kartat. En hanki, en ole matkatoimisto. Tai noh, liput voin hankkia, jos laittavat luottokorttinumeronsa. Muusta saavat idiootit selvitä aivan itse.

 

Jumalan selän takana syödään seitsemänkymmentä luvulla suunniteltujen ruokalistojen mukaan. Jumalan selän takana syötetään raakaa kalaa, savustettua kalaa, porokäristystä, wienin leikettä, lakkoja ja muutamaa muuta yhtä ”eksoottista” ruokalajia. En minä sellaisia voi ottaa vieraillemme, amerikkalaiset eivät syö mtään raakaa. Eivätkä kumilihaa. Korkeintaan kanaa ja tunnistettavia vihanneksia. Sen olen nimittäin jo elämäni aikana oppinut, että ameriikan ihminen on erittäin epäluuloinen. Kolaa ne vaan tahtovat lounaallakin. Mielellään heti aamusta, kiitos. Yritäpä tätä selittää arvonsa tuntevalle kokoushotellivastaavalle. Vaikea paikka, sehän loukkaantuu.

 

Ystävättäreni kysyi, että enkö ikinä hermostu vieraisiimme. Hermostunhan minä, mutta en onneksi heidän edessään. Täällä blogissaan on hyvä jurnottaa, kiroilla ja haukkua ne litteäksi, jaksaapahan sitten vierailun ajan olla kiva söpö ja lutuinen. Tai ainakin asiallinen. Ilman henkireikää en jaksaisi. Ja eihän se heidän vikansa ole, etteivät mitään ymmärrä eivätkä uskalla kokeilla, jokainen meistä on kasvatuksensa ja ympäröivän yhteiskunnan tulos.

 

Eivätkä amerikkalaiset edes ole pahimmasta päästä. Jaappanialaisia miesryhmiä vihaan yli kaiken, minä en vaan kestä ”aikuisten” miesten kikattelua ja osoittelua. He kun eivät ole tottuneet siihen, että ryhmää vie suomalaisella mallilla nainen, joka on pahimmassa tapauksessa heitä nuorempi. Ja sitten se vapautuminen dinnerillä, kun muutaman drinksun jälkeen humalassa ryhdytään ehdottelemaan ja kikatellaan vähän lisää. Yritä siinä sitten sivistyneesti pysytellä hiljaa ja olla pilaamatta monivuotisia liikesuhteita.

 

Ei kuulkaa ole heikkohermoisen touhua tämä. Vaan ei ole moni muukaan ammatti.