<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Saavat sitten raivon partaalle ihmisen heti aamusta Korjaamolla. Miehet nimittäin. Ensin yksi jumputtaa vesiautomaatilla, ettei uskalla jättää kuppiaan tiskapöydälle, kun siinä on niin kamalat ukaasit. Jaa, sanoin minä, ja savu alkoi nousta korvista. Olen nimittäin rakennellut planketin, jossa kielletään jättämästä alakerran ruokalan kuppeja yläkerran kahvitilan tiskipöydälle. Kupit kun eivät siitä itsekseen takaisin alas kävele. Niitä kaikkia tarvitaan jokapäiväisen toiminnan pyörittämisessä, muun muassa vieraskahvituksissa, joita kyseinen herrahenkilökin tilaa taajaan.
Kauniisti yritin ilmaista, että hän saa oman kipponsa jättää aivan minne tahtoo. Tunkea jopa sinne, minne ei aurinko paista, eikä kuu kumota, jos siltä tuntuu.
Toinen (it-gurumme) kyselee neuvottelutilaa heti (puoli kahdeksan maissa) ja sanoo, että kiire olisi, ulkopuolinen vieras odottelee jo alakerrassa. Koneen aukeaminen kestää sata vuotta, kiitos kaikenlaisten it-henkilöiden rakentamien muurien ja tarkastusten. En voi vastustaa kiusausta, vaan soitan herralle alakertaan ja kerron, että en 15 minuutin odottelun jälkeen pääse tekemään minkään valtakunnan varausta, vaan edelleen odottelen koneen aukeamista. Juutana!
Kehityskeskusteluun on otettava uusi kohta; tittelin vaihtaminen. Tehdään minusta Korjaamon virallinen äiti. Tai siis tietysti isolla kirjoitettuna Äiti. Sitten olisivat ainakin nalkutusvaltuudet, voisin rukata toimenkuvaa kunnolla kodinhoito(ei kun toimistonhoito)puolelle, voisin palkita ja kannustaa, torua, motkottaa ja pahimmat jättää kotiarestiin.
Isäaurinkoinenhan täältä jo löytyy. Nurkkahuoneesta selkäni takaa.