<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Voi kauheuden kamaluus, että minä sitten vaan olen tympeä paskiainen. En saanut kerrottua serkulleni, että olen eronnut reilu viisi kuukautta sitten. En vaan jaksanut kuunnella sitä jeesustelua. Itkukin olisi päässyt. Niinpä sitten mieluummin ilmeisesti kuuntelin, että ”emme sitten koskaan ole vielä tulleet kylään, vaikka meidät on jo kutsuttu kaksi vuotta sitten”. En vaan voi. Miksi?

 

Ja miksi kaikki ystävänikin vaan odottavat, että kun tyyppi oli paska, en saisi surra, vaan pitää olla onnellinen? Nyt on sitten sydän täynnä surua ja silmät täynnä itkemätöntä itkua. Miksi ei saa itkeä kuin yksin? Miksi vaan pitää olla niin perkeleen onnellinen, että pilasi oman ja toisen elämän?

 

Missä niitä väninäkursseja oikein järjestetään? Tarvetta olisi. Saako siellä nenäliinoja ja jonkun vitun suruviltin?