<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eilisestä harmistelusta toipuneena ja hivenen muka viisastuneena päätin elää zeniläisemmin. Ottaa asiat niin kuin ne tulevat, olla hermostumatta (ja todennäköisesti tukehtumalla sisäiseen kiukunpuuskaan nopeammin kuin arvaankaan). Zeniläisyyteni joutui koetukselle heti työmatkalla, bussit olivat taas myöhässä. Mutta minä vaan luin pysäkillä lehteä ja hymyilin buddhalaisen munkin tyyneydellä. Mikään ei hetkauta, ei.

 

Siinä vaiheessa kun huomasin myöhästyväni vielä seuraavastakin junasta, meinasi vähän verenpaine pompahtaa, mutta päätin käyttää ajan shoppailemalla työpaikkaruokia juna-aseman viereisessä Eilepassa. Jugurttia, hylamaitoa, sulatejuustoa ja jotain hassuja älyttömän keveitä voileipäkeksejä (lue Jyväshyvän Cracotte). Hymistelin mielessäni, että kyllä nyt taas satujatar laihtuu. Zeniä, zeniä.

 

Töissäkään en menettänyt hermojani kun yksi jugurttipurkeista oli tietenkin saanut kanteensa reiän, liraus oli jo kassin pohjalla. Korjaamon kaivolla (lue keittiön tiskiöydän lavuaarilla) nyrkkipyykkäsin hienon Loiste-pokkarikassini. Olen tyyni, mikään ei häiritse, en ahdistu, mantrasin päässäni. Nyt kangaskassini kuivuu patterilla. Päähän tunkesi ajatus, että olikohan moisen eväsmäärän ostaminen kohtalon härnänystä, entäs jos saan kenkää ennen kuin kerkeän syödä kaikki. Minulla on niin postiviinen ja zenin täyttämä mieli, huomaahan sen?

 

Mutta mikään ei liikauta, olenhan zeniläinen (tulee mieleen Absolutely Fabulous, kun Edina aina kilisyttelee pikkuisia symbaaleja puhdistautumisriiteissään, pitäisikö tehdä Korjaamolle pieni alttari suitsukkeineen ja pikkubuddhineen?). OOOOOMMMMM!!!!