<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen katki ja poikki. Pääsin kotiin vasta kahden jälkeen. Olen nukkunut vasta ensimmäisen osan yöunistani. Väsyttää, mutta edessä on hankala osio, kuinka saada uudelleen unen päästä kiinni. Toisaalta, jos nyt vaikka valvoisin, voi olla, että illalla uni maistuisi erinomaisesti. Tai sitten saisin otettua päiväunet. Tylsää, että unesta, aikaisemmasta ystävästä, on tullut diiva, vaikea primadonna.

 

Viikon ajan olen nyt työperäisesti juopotellut. Muutama lasillinen viiniä joka ilta, pari terävää, siideriä. Pakko on pitää pitkä kuiva kausi. Ensiavuksi vettä, paljon vettä, huuhtelu käyntiin. Tunnen munuaisteni olemassaolon ristiselässä. Krapulaa ei tosin ole ollut yhtenäkään aamuna. Väsymys, jano ja pientä huteruutta horisontissa, mutta ei krapulaa sellainena kuin tiedän sen voivan iskeä (valitan, Polga...). Vaarallista.

 

Eilinen sujui leppoisasti. Ensin keittiöhommissa, rullasin 150 lihapullaa ja tein niille kermaviilikastikkeen. Sitten taas käänsin ja väänsin kieltä. Puhetta oli siinä sivussa myös tulkin ja tulkattavan välisestä luottamuksesta. Teimme nimittäin muutamista läsnäolevista terävähköjä huomioita. Ajattelua ääneen työn lomassa. Mutta ei ilkeyksiä, siihen en lähtisi. Oikeastaan tarve läsnäolooni väheni luonnostaan illan loppua kohti, alkoholi on kumma aine, se saa tuppisuunkin avautumaan.

 

Tuli sitten tutustuttua hotelli Vantaaseen. Herramunjee, mikä kutu ja kuhina siellä oli menossa. Taisi olla koko laumalla kevättä rinnoissa. Nimitys ruotsinlaiva kuivalla maalla ei ole turha. Mutta kamalan nuoria kaikki ovat! Jos itse olisi seuraa etsimässä, ei sitä sieltä ainakaan kovin helposti löytyisi, ellen sitten ihan oikeasti olisi vailla kahta kaksikymppistä yhden nelikymmenvuotiaan sijaan. Siinä vaiheessa kun seurue oli vielä siirtymässä alakerran diskohelvettiin, päätin lopettaa työt. Joku raja se on minullakin.