<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Onkohan tämä enää viisasta? Nimittäin blogin pitäminen. Minulla on niin hyvä olo, tulee kirjoiteltua itsestäänselvyyksiä. Viisas tosin en koskaan ole ollut, avioliitossa riitti kirjoittamista, samoin avioerossa. Tämä yksin nunnana elely on niin rauhallista ja tapahtumaköyhää, että näinköhän tästä enää kukaan mitään irti saa. Itse kyllä saan paljonkin! Elämäni takaisin nimittäin (voi riemun päivää!).

 

Ruokablogia en voi ryhtyä pitämään, ennen kuin saan kameran. En myöskään kuva- tai harrastusblogia. Joka kerta kun minulla on laittaa kuva blogiini, huomaan miten paljon enemmän yksikin kuva sanoo. Tai miten paljon se tukee tekstiä.

 

Sitten joskus kun (jos) sitä miesseuraa harkitsee, tulee taas intimiteettisuoja vastaan. Ei täällä voi kenen vain asioista revitellä, ei edes niiltä osin, jotka koskevat itseäni. En jotenkin vain näe itseäni kirjoittamassa sänkypolkasta, sen huipuista ja puutteista. Viittauksen omaisesti se vielä voisi onnistua, mutta ei sitä itseään kaiken aikaa. Entäs jos tekisin tästä laihdutusblogin? Pitäisi hankkia henkilövaaka, mittanauha kyllä löytyy.

 

Kun pyrin elelemään niin rauhallisesti kuin mahdollista, kaikkia konflikteja vältellen, ei elämässä enää juurikaan ole draivia. Ei ainakaan kirjoitettavaksi asti. Jopa siihen keväällä koittavaan kasvukauteen kuvat olisivat kiva ylläri. Mitähän minä nyt tekisin? Tahdin hiljentäminen saattaa olla fakta. Ja yleensä kun tahtia hiljentää, kasvaa kynnys kirjoittaa niistä vähistäkin asioista. Työtä tietysti riittää, mutta siinäkin tulee vaitiolovelvollisuus vastaan. Sitä paitsi ketä nyt kiinnostaa työ? Ainakaan tämä minun työni.

 

Tämän kaiken näkee, ken elää. Kunhan elää. Minä elelen nyt niin, että lähden Ogeliin, siellä kun on se rautakauppa. Maalien hankintaa ja muuta mielessä.