<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kävin aamulla lääkärissä. Ulos kävelin aika oneana. Lääkärini ampui täyslaidallisen. Verensokeriarvot ovat nousseet niin, että nyt on aikuisten oikeasti viimeinen hetki ryhtyä laihtumaan vakavissaan. Muuten liityn diabeetikkojen suurenevaan liigaan. Kolestroliarvoillekin toivon mukaan tapahtuu siinä samalla jotain. Voi minua tyhmää, minkä olen itselleni tehnyt!

 

Oli kuitenkin perjantai, aurinkokin paistoi. Esihenkilö oli kotitoimistollaan, joten pääsin karkaamaan töistä iltapäivällä. Mieliala alkoi nousta, kyllä tämä vielä tästä. Kutsuin ystävän kylään auttamaan kirjahyllyn kasaamisessa, ajattelin tarjota punkkua ja pizzaa. Pääsin kotiin, aloin kokoamaan kirjahyllyä, mutta ystävää vain ei kuulu. Apu olisi ollut tarpeen, ja seurakin olin vailla. Harmitti.

 

Puhelinsoitto kertoi, että eipä ystävä saavukaan. Oli tullut muita menoja. Harmitti vielä enemmän, mutta kuka sitä nyt kokonaista, ja vielä hyvää, viinipulloa pelkästään itseään varten avaisi (olisi pitänyt avata heti kotiin tultuaan, olisinhan mie sitä juonut muutaman lasillisen). Pizzat kuitenkin paistoin, kun nälkäkin jo alkoi olla. Kirjahyllyn raato jäi makaamaan puolivalmiina keskellä keikkaa. En saa viimeisiä paloja siihen ilman jonkun avustusta paikalleen, enkä varmaan saa sataa kiloa heivattua itsekseni pystyynkään.

 

Se siitä. Ei tehnyt edes siideriä mieli. V*tutti ja harmitti. Päätin avata salmiakkipussin ja mennä sänkyyn lukemaan Peter Maylea. Sekään ei auttanut, silmät alkoivat lupsua kiinni. Tuli sitten sellainen perjantai, sammutin valot jo kymmenen maissa ja katselin vain unia. Onneksi lepo ei ole pahasta. Jospa tästä päivästä tulisi mukavampi ja sosiaalisempi. Kirjahylly vain sylettää, tekisi mieli potkaista etohäkkyrää.