<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joissain asioissa olen inhottavan looginen. Tai realisti. Ainakin alitajuntani on. Olin tässä päivänä muutamana Kalliossa joron jäljillä. Kutsutaan häntä nyt sitten vaikka tästä lähtien herra K:ksi, tuttu ja turvallinen irtokarkkirasianihan se siellä (terveisiä jonnekin minne ei saanut sanoa lähettävänsä terveisiä ja kiitos karamellivertauksesta) kutsui minut kylään.

 

Mukavaa oli, mutta kun nukkuakin pitää välillä, niin sitten nukuimme. Näin kamalia Kallio-aiheisia painajaisia. Minut haukuttiin, muserrettiin ja litistettiin maan rakoon. Annettiin ymmärtää, ettei sinne olisi mitään asiaa. Sen päälle tosin sitten seikkailin jossain hauskassa hippianarkistikommuunissa, jossa muun muassa osallistuin sähköjohtojen ja puhelinlinjojen katkaisuun. Alitajunta perkele! Kyllähän minä tiedän, ettei tässä mitään maailman suurinta rakkauslaulua olla kirjoittamassa, mutta jos nyt edes hauskaa saisi pitää ja toipua pahan maailman kolhuista.

 

Nyt tosin tulee pakollinen pohdiskelutauko. Tapaamisia herra Kn kanssa ei ole tiedossa, hän tekee kiivaasti töitä, opiskelee valokuvausta ja hakee vielä kouluunkin. Mutta mitä se tauko hyödyttää, jos en osaa hakeutua ihmisten seuraan. Eivät ne muut kandidaatit taida minua kotoa tulla hakemaan. Eivät ainakaan tähän saakka ole niin tehneet.

 

Tietysti voisin noudattaa vanhaa hyväksi havaittua tekniikkaa, just go with the flow. Antaa alitajunnan huutaa, eihän se väärässäkään ole. Jospa yliminä ymmärtäisi ottaa jossain vaiheessa ohjat käsiinsä ja voisin jatkaa elämääni, enkä elellä vain tällaista varjoelämää.