<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se kuulkaa näytti eilen ihan keväältä. Bongailin ensimmäiset leskenlehdetkin paskaisten ja roskaisten ojien pientareilla. Hyvältähän ulkona näyttää nytkin, mutta minnekään muualle ei tänään ole asiaa kuin pyykkitupaan ja takaisin. Ja sitten saunaan. En edes muista, milloin olen käynyt kotona saunassa. Vuoroni olen kyllä uskollisesti maksanut.

 

Maksanut olen paljon muutakin. Jotenkin ihanaa, että pikkuhiljaa saan luottokorttivelkaani pienenemään. Vihdoinkin! Ja siitä huolimatta minulle jää varaa pieniin ylellisyyksiin, niin kuin eilinen AdLibrisin tilaus. Sieltä ensi viikolla saapuvat Frank Millerin Sin City 1, Jeff Vandermeerin Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki sekä Ursula K. Le Guinin Näkemisen lahja. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua, pikkuhiljaa ryhdyn täydentämään kirjahyllyä. Sin City oli muuten elokuvana uskomattoman vaikuttava, tehosi minuun pirskatin hyvin.

 

Edellisen tilauksen kirjat olenkin lukenut. Ja yllättäen kirjakasoja hyllyyn laittaessa löysin muutaman lukemattoman kirjan lisää, olen ostanut ne jossain vaiheessa hätävarastoon ja unohtanut viettäessäni lukematonta elämää. Onneksi lukukyky ja keskittymiskykyni tuntuvat palailevan pikkuhiljaa. En olekaan peruuttamattomasti haavoittunut.

 

Seuraavalla kerralla tilaan miljoona Kinky Friedmanin kirjaa, niitäkin näyttää alkukielellä löytyvän. Useita olen jo lukenut, mutta en omista kuin yhden. Ja ne ovat kirjoja, jotka tahdon omistaa, on se Kinky sen verran omituinen kaveri. Ja tuottelias. Tietysti jos minulla sattuu olemaan lukijoita ameriikan maalla, mieluusti ryhtyisin tekemään diiliä, koska siellä ne taatusti ovat halvempia, ja euron kurssihan on nyt aivan erinomainen. Minä voisin puolestani lähettää tavaraa täältä Suomesta. Tai sitten ihan rahaa tilille. ;-D

 

Eilen vietin rauhaiseloa puhelin äänettömällä, ettei vain paha maailma pääse käsiksi. Katselin FST5:ltä aika surumielisen dokumentin, Narkkarieläkeläiset. Jännä kun niitä kuudenkymmenen molemmin puolin olevia mammoja ja papparaisia katseli, niin tuli mieleen, etteivät ne vaikuttaneet juuri parikymppisiä vanhemmilta ajatuksiltaan. Naiiveja ja lapsenmielisiä, sekä hyvässä että pahassa. Ihan niin kuin heiltä olisi jäänyt jotain väliin, elämä oppimatta, yltiöoptimismia, ääretöntä surua, mutta ei sellaista oikeata elämänviisautta.