<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kirjoitin hektiset yhdeksän kuukautta ennen tätä blogiani toista, hyvin ahdistavaa blogia Livejournalilla. Printtasin eilen kaiken ulos, lähes sata sivua. En vain voi lukea sitä. Itse blogi on jo menneen talven lumia, en edes muista salasanaa. Livejournal sanoo, että blogi on tuhottu. Niin oli tarkoituskin, kuvittelin vain tuhoavani myös tuntemukseni samalla.

 

Ahdistuin suunnattomasti jo, kun pääsin parikymmentä sivua eteen päin. Elin tuskan vallassa käytännössä koko avioliittoni ajan. Miten se voi olla mahdollista? Miten minä jaksoin sen kaiken? Kaikkein kamalimpia ovat kommentit. On niissä paljon myötäelämistä, mutta myös paljon ilkeyttä. Interaktiivisuutta riitti. En ikinä voisi lukea sellaista kirjaa, se olisi liian todellinen. Karmaiseva.

 

Kauhistelen, miten kaikki se onkin tapahtunut minulle. Kamalia asioita. Tässä blogissani hiljensin tahtia, en enää kertonut pahimpia, koska en tahtonut kammottavia raivoviha-kommentteja. Nyt on toisin, elän toisaalla, elän rauhallista ja tapahtumaköyhää elämää, ja, jumalauta, olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä. Minä pääsin sieltä pois. Olen elossa. Kunpa kenenkään ei ikinä tarvitsisi sitä joutua kokemaan! Kunpa minä menettäisin muistini pian.

 

Sitten kun jaksan lukea, kunpa ottaisin opikseni. Muistaisin mitä voi parisuhteessa pahimmillaan tapahtua. Ja nauraisin sille, ettei sellaista enää minulle voi tapahtua. (Ja hyvin pienellä kirjoittaen, kunpa joskus löytäisin sellaisen oikean ihmissuhteen, rakastavan, rauhallisen, hellän ja kunnioittavan. Paljon vaadittu, tiedän. Ainakin tällä iällä ja ulkonäöllä.)