<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nykyään kun edes vilaukselta joudun näkemään Luonnonvoimaa, tulen vihaiseksi. Jo pelkkä ihmisen äänen kuuleminen saa minut raivon partaalle. Tekstiviesti saa hyperventiloimaan. Äyskin ja tiuskin, tahdon pois hänen läheltään. En pysty edes katsomaan häneen. En voi puhua. Alitajuntani koittaa saada kokonelsonin ulkokuorestani. Jos laskisin tunteeni irti, saattaisi lopputulemana olla puukonreikää koko ihmisenkuvatus täynnä.

 

Tapaamisen jälkeen itken. Itken pahaa oloani ja surkeuttani. Itken tapahtunutta. Itken loukkausta, jota toinen ei edes ymmärrä loukkaukseksi, kun sen aikana olin vain hiljaa ja pidin asian sisälläni, kun en poiskaan päässyt. Korkeintaan itkin jo silloin. Lähes lapsellista perusturvallisuuden puuttumisitkua, lohdutonta; kun on loukkaantunut niin syvältä, ettei uskalla antaa tunteelle edes nimeä. Kun loukkaajana oli se ihminen, johon oli sitoutunut, suhteessa, jonka olisi pitänyt olla vahva kuin peruskallio. Kuuliko kukaan, kun sydän napsahti kappaleiksi? Sanoina se ei ainakaan tullut ulos. Ei suostu tulemaan vieläkään.

 

Sen minä vielä jotenkin ymmärtäisin, jos olisin ollut jotenkin kamalan paha. Vaan kun en ollut, olen kuitenkin aika mukava ihminen. Siedettävä ainakin. Silti jouduin heräämään siihen, että päälleni kaadetaan koko maailman viha ja raivo. Loppuukohan tämä ikinä? Tuleekohan minusta enää koskaan vahva? Pelottaa, kun itku ei meinaa loppua. Paranenko koskaan? Minulla on yksinäinen olo, rikkinäinen. Enkä kuitenkaan osaa laskea ketään lähelleni, osannenko enää ikinä? (Toteaa punasilmäinen ja –nenäinen nainen. Nyt voisin hakea vaikka joulupukin konttoriin töihin, tuuraamaan Punakuonoa.)