<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Raskas reissu, jo ihan unen vähyyden puolesta. Muusta henkisestä rasituksesta puhumattakaan. Onneksi äitee oli syntymäpäiviinsä tyytyväinen, sai kuulema ”aivan liikaa lahjoja”. Pässiksi voisin kutsua, ellei se emon kohdalla olisi jotenkin loukkaavaa.

 

Kuulin paljon sukutarinoita, uusia ja vanhoja. Siinä vaiheessa kun minun vuoroni tuli tentattavaksi, poistuin nukkumaan. Minun asiani ovat yksityisasioita, en tahdo jakaa ne kuin anonyymien bloginlukijoiden ja muutamien tuttujen lukijoiden kanssa. Eikä oikeastaan kukaan tiedä kaikkea, pystynenkö ikinä kertomaan? Turhankin tavallinen tarina – ja henkilökohtainen pettymys. Mutta herranen aika, että oli kylmä yö! Vaihtelin puolta, kun peiton peittämä lonkka alkoi vihloa. Varmaan olisi hengitys höyrynnyt, jos vain olisin jotain nähnyt. Pipo olisi ollut kova sana.

 

Kalliot olivat kutistuneet, kivet pienentyneet. Välimatkat lyhentyneet. Ja iha oikeita muutoksiakin oli tapahtunut, pari lähdettä oli kuivunut, kun pihaan oli porattu kaivo. Etuniityllä kasvoi tiheä metsä, mutta radantakainen metsikkö oli parturoitu pois. Eno oli tarvinnut rahaa talon tilkitsemiseen. Mutta hyväkuntoinen talohan se nyt oli, vanhat ukin vuonna -38 veistämät hirret kestävät vielä monta sukupolvea. Jotenkin vain en usko, että seuraava siellä asuva sukupolvi enää olisi minulle sukua, en näe enon lasten könyävän sinne saakka kesän viettoon. Toivottavasti olen väärässä.

 

Luonto oli lähellä. Enon vaimo kertoi jo löytäneensä ensimmäiset korvasienen alut, vaikkei lehtikään vielä ollut puussa. Ei kuulunut liikenteen ääniä. Melkein täysi kuu ja aamulla kurkikonsertti salolta. Kuulin ensimmäisen käenkin ja jossain huusi kuikka. Voi sitä rauhaa!