<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Verenpaine pomppasi tappiin heti aamusta. Olin onnistunut mokaamaan esihenkilöni majoituksen ameriikan maalla. En muistanut muuttaa varausta, kun muutin lentojen päivämäärää. Ihan kuin hän nauttisi siitä, kun teen virheen. Kuulen vain huonoista tai pieleen menneistä asioista. Vaan kuten sanottu, kissa se kiitoksella elää. Ei nyt kuitenkaan aina tarvitsisi kauhakuormaajalla vetää päin pläsiä, jos on helposti korjattavissa oleva virhe.

 

Eilen osoitin käsittämätöntä itsehillintää junassa kotimatkalla. Viereisellä penkkirivillä istuva herra hankasi kuraisia kenkiään vastapäiseen junanpenkkiin. Siihen sitten on kiva istahtaa vaaleine vaatteinensa. Haistoin onneksi, että herra oli muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut, en sanonut sanakaan, tuijotin vain pöyristyneenä. Hyvänen aika, että ihmiset ihan aikuisten oikeasti ovat hirviöitä. Mutta olin hiljaa, humalaisten kanssa en ryhdy minkään valtakunnan keskusteluun, siitä ei hyvä seuraa.

 

Samaisen hirviörodun edustaja oli myös käynyt naapuritalon hississä. Lattialta löytyivät tyhjä savukerasia ja uuden muovit. Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi pitää tuhota, rikkoa ja sotkea? Ovatko kaikkien äidit ja isit siivonneet lapsukaistensa jäljet opettamatta mitään edes omien jälkien siivoamisesta? Noukin roskat roskiin, tietenkin, mutta kyllä muiden jälkien siivoaminen v*tuttaa.

 

Nyt taidan ymmärtää myös esihenkilöäni. Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve päästä sanomaan. Minullakin olisi ollut. Ensimmäiselle en vain uskaltanut ja toista ei näkynyt. Niinpä sitten tuhisen internetissä. Esi-ihmeeni ei kuitenkaan vielä laita jakeluun koko taloa, vaan laittaa viestin vain minulle. Pitäisi olla tyytyväinen. Niinhän?