<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lähtä venyi ja vanui. Kun ei oikein itsekään tiedä, miksi baariin tahtoo, on vaikea perustella lähtemistään itselleen. Etenkin kun vielä on tällainen inhorealisti, niin nauraa itselleen jo etukäteen, että mitä sieltä kuvittelen löytäväni. Meikki oli huonosti ja vaatteet eivät istuneet. Rahaa siellä vain menisi. Yksin lähteminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka edellisessä elämässä tein sitä taajaan. Olen muuttunut araksi.

Silitin paitoja, askartelin, istuskelin parvekkeella, hoidin kukkia. Pyyhin jopa pölyjä.

Ennen puolta yötä kuitenkin pääsin liikkeelle. Henkisesti piti lähes potkaista itseään, ennen kuin se tapahtui. Parissa tunnissa kerkesin kiertää neljä baaria Kalliossa ennen kuin ajelin viimeisellä bussilla kotiin. Kävin vielä paikallisessakin. Juttelin ihmisten kanssa, harrastin kovin viatonta flirttiä, ihan vähän. En raahannut ketään epätoivoista mukaani. Sen verran on vielä itsesuojeluvaistoa ihmisellä, että muistaa mitä viimeksi tapahtui kun nappasin miehen baarista mukaani. Jouduin naimisiin.

Mutta nyt on kyllä krapula. Olen minä tämän eteen töitä tehnytkin. Aivot ovat hötöä. Ajatus ei kulje, vesi maistuu hyvälle. Untakin tuntuisi tällä kertaa olevan tarjolla, sitä olen nauttinut useassa osassa. Pääsin sitten mieleni päähän. Seuraava kerta on jo helpompi. Mutta ei kiitos, ei joka viikonloppu tällaista.