<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tylsän tapahtumaköyhän päivän päätteeksi äitini soitti. Hän alkoi udella kesälomasuunnitelmistani, että kun hän on jostain saanut päähänsä, joku on kertonut, olenko oikein ulkomaille menossa. Ahdistuin niin, että kerroin lähes totuuden. Minä en mene minnekään Suomen rajojen ulkopuolelle muuten kuin työasioissa seuraavan kolmen vuoden aikana. Maksan itseäni vapaaksi.

 

Sen verran valehtelin, etten kertonut aikaa. Enkä kertonut miksi, sen hän tosin taisi arvata. Yritin ensin lohduttaa, että hyvähän minun, kun eivät edes ole luottotiedot menneet. Kunhan paikkaan itse aiheuttamani mokan. Mutta sitten kiukustuin, mitä kyselee, kun huomaa, etten tahdo asiasta puhua. Miksi tahtoo välttämättä osallistua paskaan, jonka aivan itse olen saanut aikaan? Mitä olen ollut näin lepsu reppana, enkä ole osannut sanoa ei?

 

Puhelu ei loppunut mitenkään viehkoissa olosuhteissa, kiukkuinen minä olen huono puhekumppani. Laitoin anteeksipyynnön tekstiviestinä perään. En tahdo puhua, siksi en soittanut, olisin kuitenkin ruvennut itkemään. Mieluummin annan äitini uskoa, että olen äkäinen kuin surullinen. Mutta tottahan se on, surullinen minä enemmänkin olen.

 

Vaikka avioero on todellisuutta, pian jo vuoden vanha, olen yhä joltain osin naimisissa. Niin pitkään, kunnes velat on kuitattu. Helvetti tätä elämää! Kun vain oppisin hillitsemään itseni, myöntelemään, kuuntelemaan, juttelemaan liibalaabaa, ettei toinen ahdistu vielä lisää. Olen edelleen se sama alkoholistiperheen lapsi, joka ei tahdo aiheuttaa huolta. Hyvänen aika, että osaakin ahdistaa. Ja äiti-raasu tekee sitä samaa, miihuilee ja myöntelee vielä viimeisillä vuosillaan, oppisi, hyvänen aika, tappelemaan vastaan. Vanha nainen, jo olisi aika nousta jaloilleen ja nauttia viimeisistä vuosistaan.

 

Jos tästä nyt jotain hyvää kaivaa, niin sen, että ymmärrän, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ymmärrän, miksi en osaa puhua tunteistani, todellisesta elämästäni, vallitsevista olosuhteista, miksi en tahdo ketään niillä ahdistaa. Näitähän on inhottava ja surullista kuulla ja kokea, tulee sanomista ja vihan tunteita. Ihmiset ovat aika paljon pahiksia, onneksi jotain helmiäkin löytää joukosta (kiitos niille, joille kiitos kuuluu, niille, jotka jaksavat minunkin kanssani!). Vielä kun annan itselleni niin paljon anteeksi, että muutan käyttäytymistäni ja uskon, että minullakin on täysi elämisen oikeus tällaisena, niin pitkään, kun en ketään tuhoa. Enkä muuten tuhoa. Olen aika kiltti, mutta kova kälättämään pahojakin.

 

Ja nyt kuitenkin elämä on niin paljon paremmin kuin vielä vuosi sitten. Niin paljon paremmin, että välillä oikein itken onnesta. Ihan vain siksi, että elämä maistuu vihdoinkin elämälta! Mutta voi noita äitejä, miten ne tavoille opettaisi?