<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viime yönä kirjoitin avioliiton loppuvaiheilta tarinan, joka on vaivannut mieltäni pitkään. Ensin ajattelin julkaista sen blogissani, mutta kun luin sen nyt aamulla uudelleen, tulin toisiin aatoksiin. En vain voi. Liian henkilökohtainen ja liian ruma. Kertoi liikaa ja liian rehellisesti. Tiedän blogiani lukevan myös muutaman ihmisen, jotka ainakin jossain määrin pitävät Luonnonvoimaa ystävänään, en tahdo vaikuttaa heidän tuntemuksiinsa. Sen lisäksi tajusin, että koska minut tunnetaan myös livenä, en enää voi olla niin avoin kuin anonyyminä. Minua olisi hävettänyt, vaikkei kohteella mitään hävettävää olekaan.

 

Mutta auttoi se tarinan kirjoittaminen näinkin. Itseäni vartenhan minä tätä kirjoitan. Omaa tarinaani ja välillä keksittyjä tarinoita. Analysoin ja terapoin itse itseäni. Ehkä joskus sekin löytää paikkansa jostain keksitystä tarinasta, osana ja muunneltuna versiona. Tai sitten vuosien päästä kirjoitan sen uudelleen ja julkaisen. Nyt se on vielä liian tuore ja aika liian hyvin muistoissa.

 

Muuten olen viettänyt aikaani makaamalla vuoron perään sohvalla ja sängyssä. Sen lisäksi olen yskinyt ja niistänyt, räkinyt ja pärskinyt. En jaksa lukea, pää on kipi. Ei voi katsoa telkkariakaan. Torkkujakaan ei voi ottaa kunnolla, kun henki ei kulje. Tämä sairastamisjuttu on ihan perseestä, mieluummin olisin vaikka töissä tekemässä niitä rästiin jääneitä paskahommia, joihin kesän hiljaiset päivät ovat enemmän kuin kohdallaan.

 

Otan kuitenkin vaarin ottoveljen neuvosta ja lepään kunnolla, tämä tauti nimittäin on häneltä peräisin. Ja nuorimies kun on huima, ei itse malttanut. Pääsi sitten syömään kaksi antipiloottikuuria, ensimmäisen keuhkoputken tulehdukseen ja toisen korvatulehdukseen. Minä en sellaisia tahdo.