<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämäkö se nyt on tätä työtä? Kauhean yliarvostettua. En ymmärrä mistään mitään, kaikki on hukassa ja tietenkin kaikki pitäisi olla jo valmista. Onneksi edes esi-ihme on sairaana. Kerkeän ehkä purkamaan suurimman suman ennen kuin tapaan hänet. Ja kerkeän ehkä aloittaa myös uuden yliarvostetun päivähoitopaikan hakemisen.

 

Ensimmäisen päivän saldo näyttää notkuvan nollassa, ei mennä pakkaselle, mutta en ala repimään tukkaani enkä visko kuumaa tuhkaa päälleni. Tästäkin selviää. Mutta kyllä mie keksisin itselleni muutakin tekemistä, jos töihin ei olisi pakko ansaitsemismielessä tulla. Voisin vaikka sienestää enemmän.

 

Eilinen metsäkeikka oli jonkin sortin suksee, vaikka pääsimmekin melkoisen myöhään liikkeelle. Ilma kuitenkin oli juuri sopiva metsässä liikkumista varten, aurinkoista ja viileätä. En törmännyt kuin pariin hyttyseen, nekin pirulaiset kuolevat (on tästä viileydestä siis jotain hyötyä). Löysimme erittäin hyväkuntoisia suuria tatteja, törmäsin elämäni ensimmäiseen nokitattiinkin. Sen lisäksi keräsin pussillisen rouskuja, muutaman kantarellin ja jokusen haperon. Haperot ja kantarellit joutuivat suoraan pannulle ja tatit pilkoin kuivumaan.

 

Sienestyksen jälkeishoidossa taas aika vierähti niin, ettei nukkumiseen jäänyt optimaalista aikaa. Aamulla väsytti. Kävin suihkussa ja sen jälkeen vielä palelikin, kehtuutti aika paljon. Hetken mietin, että menenkö vasta myöhempään töihin, mutta sitten päätin, että kissanviikset, johan tuossa oli tullut kerran herättyä. Vieläkö muka toisen kerran pitäisi kokea sama kauhunpaikka? Ja vielä kuunnella työkavereiden kettuilut, että iltavuorolaisten on syytä tuoda iltalehdet mukanaan. Läksin sitten juoksentelemaan julkisten kulkuvälineiden perässä. Tervetuloa raakaan todellisuuteen...