<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sairastaminen on tylsää. Kaikkihan sen tietävät. Mikään ei ole hyvä ja vielä olokin on huono. Toisaalta olen saanut seurata karvaisen seuralaiseni tapaa viettää päivä. Nyt ymmärrän, mitä tapahtuu, jos väliovi on auki. Herra tekee sille jonkin sortin väkivaltaa (tömps tömps TÖMPS) pyrkiessään ulos. Melkoista marinaa hän saa aikaiseksi, kun en jaksa leikkiä herran kanssa. Eivätkä omat leikit kelpaa.

 

Tänään tahtoisin käydä aivan pienen lenkin tekemässä metsässä. Luonnonvoima soitti eilen paikasta, joka on täynnä lehtikuusentatteja. Jopa niin paljon, ettei hänkään kerkeä kerätä kaikkia pois. Onhan minun tällainen ihme päästävä näkemään vaikka vilaukselta. Olen laskelmoinut, että matka sinänsä ei kestä kuin vajaan puolisen tuntia, paluumatkalla voin hakea postista kirjapaketin. Ai niin ja kaupasta jotain ruokaa. Nälkä tulee, vaikkei mikään oikein maistukaan miltään.

 

Toisaalta on ollut ihan kiva lepuuttaa. Eilen otin miljuunat päikkärit, eikä se laisinkaan haitannut yöunta, sitäkin riitti melkein 7 h. Kai minä sitten olen sairas. Viime yöksi tosin vielä löysin puolikkaan sirkan, oikean lavan alla oli nimittäin melkoinen riesa, joku lihas niin jumissa, että välillä suorastaan meinasi happi loppua, kun teki kipeätä. Minulle ehdotettiin hierojalle menoa, mutta siinä on pari muttaa. Ensinnäkin Luonnonvoimahan oli hieroja, hierominen sattuu liikaa. Toiseksensa antaa nyt tuntemattoman ihmisen käsitellä itseään, ei vain sovellu minulle. Tuo sattumisjuttu minua kuitenkin enemmän estää, en vain kestä kipua. Mieluummin haen siis lääkäriltä lisää pillereita.

 

Mutta nyt vedän rohtoja naamariin, odottelen pari kolme tuntia, että ne taatusti alkavat vaikuttamaan ja sitten ihan pikkuisen yritän käydä metsässä. Nyt olisi kiva, kun olisi se auto.