<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

On jälleen tili tuli, tili meni –päivä, oikeastaan tili ei enää mene kokonaan. Minusta on niiiin äärettömän mukavaa, että tililleni jää jotain. Ajatelkaa, kukkarossani on välillä oikeata rahaa, ei pelkkä ylensyönyt luottokortti. Ja odottakaas vain, kun tuosta luottokorttivelastani pääsen, irtisanon Nordean kanssa tekemäni Luottokuntasuhteen. Solmin sen tosin uudelleen S-pankin kanssa, mutta siellä se ainakaan ensi vuonna maksa mitään. Katsotaan sitten taas vuonna 2010, kenen kanssa leikin. Tunnustan, että aion juosta tarjousten perässä heti kun se on mahdollista.

 

Jotenkin sylettää, että vaikka olen ollut Nordea pankin kaveri kolmisenkymmentä vuotta (ensimmäiset kymmenen menivät Postipankin Kultapossukerhon kanssa), niin siinä ei paljon kaveruus paina. Sijoitusneuvoja kyllä ollaan tarjoamassa, mutta siinäpä se, heidän kiinnostuksensa minuun, sijoitettavaa kun ei ole. Mielestäni asiakkaita pitäisi kohdella kuitenkin tasavertaisesti, on se kumma, että köyhä joutuu rahankäytöstäänkin maksamaan enemmän kuin rikas.

 

Paljosta vetoa, kun tilanne maailmanlaajuisesti lähentelee lamaa, syöksykierrettä ja muuta epämukavaa, pankki saa taas uusia aseita nostaa palvelumaksujaan. Fine, ymmärrän, että tuottoa pitää pankinkin tuottaa, mutta jos on ns. itsevaltaisessa asemassa (kaikkien on pakko olla jonkun pankin kaveri, että saa kortteja, pystyy maksamaan laskunsa, saa palkan), niin ei saa käyttäytyä mielivaltaisesti. Kun olisi energiaa, kilpailuttaisi pankkisuhteensa. Samoin kannattaisi kilpailuttaa sähkösuhde, vuokrasuhde, työsuhde ja ihmissuhteet(kin?).

 

Leikki leikkinä, ihmissuhteita en ryhdy kilpailuttamaan. Minulla on sen verran kivoja suhteita. Ja lisää tulee, uskoisin. Ehkä joku sellainen significant other. Joskus. Vaikka sitten eläkkeellä, kun ei ole muuta tekemistä.