<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Töistä pääsin kotiin vasta joskus vähän ennen viittä, vaikka olin suunnitellut lähteväni ajoissa. Sain selville, että minullekin oli tehty kesän alussa heko-tarkistus, mutta se ei – yllätys yllätys – ollut johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Toisin kuin kollegalla. Olen siis ainoa työryhmässäni, jonka palkka ei noussut tänä vuonna millään tavalla. Mielenkiintoista, kertoo siitä mitä pomoni minusta ajattelee.

 

Toinen kollega (yksi niitä harvoja, joka tietää minun eronneen) alkoi kysellä uusista miesvirityksistä. Kerroin ettei sellaisia ole. Onneton ei ymmärtänyt lopettaa, ennen kuin jouduin toteamaan, ettei minua tuskin kukaan tahdo, enkä ole ketään etsinytkään, edellisen muisto on vielä tiukasti mielessäni. Ei positiivisena muistona. Sitten alkoi jo itkettämäänkin. Piti mennä vessaan tirisemään.

 

Väsytti, harmitti ja kiukutti. Päätin kiukutella lisää, ja pysyä kotona koko illan. Ostin pizzan ja karkkia. Bussi meni nenän edestä ja seuraava oli myöhässä. Mäen kiipeäminen otti voimille.

 

Ja sitten vielä se ylläripylläri, kun avaan oveni, ulko-oven ja välioven välistä löytyy murtautumisväline. Joku oli yrittänyt avata ovea. Onneksi, onneksi, onneksi minulla oli turvalukko kiinni ja onneksi se typerä varas oli tiputtanut välineensäkin. On se kumma, mihinkään ei enää voi luottaa. Mietin vain, että toivottavasti se ei ole kukaan samasta talosta. Eihän minulla edes ole mitään varastettavaa. Luulisi, että kannattaisi mennä ”parempiin” lähiöihin, eikä pyöriä täällä köyhien seassa.

 

Tuli turvaton olo. Suljin ensimmäisen kerran eläessäni turvalukon myös sisäpuolelta. Tein pizzan, laitoin tofun marinadiin, katsoin Simpsoset ja menin sänkyyn. Luin puolisen tuntia. Sammutin valot. Todella glamöroosia sinkkuelämää.