<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Opettelin ajamaan äitini polkupyörällä. Kolme vuotta nuorempi pikkuveli sai ukilta lastenpolkupyörän, olihan hän poika ja vielä suvun ensimmäinen poikalapsi, ukki hehkutti mielessään, ettei suku tule sammumaan (ja oikeassa muuten oli, veljeni on ainoa, joka meistä on lisääntynyt). Ensimmäisen oman pyörän sain yhdeksän vuotiaana, mummo sen minulle hankki ennen kuin alkoi höpertyä parkinsonin taudissaan. Pyörä oli violetti Jupiter Fleur, maailman kaunein polkupyörä mielestäni. Sillä ajelin koko nuoruuteni, kaksi kertaa se varastettiinkin, mutta onni on asua riittävän pienellä paikkakunnalla, pyörä löytyi kiertelemällä.

 

Sillä pyörälläni en tosin joutunut onnettomuuteen, vaan äitini polkupyörällä, samalla, jolla opettelin ajamaan. Olimme yhden kaverini kanssa kirjastoreissulla ja koska hänellä ei ollut polkupyörää, lainasin omani ja ajelin itse äidin suurella romiskolla. Tuli auto vastaan väärällä puolellä tietä alamäessä, en saanut kovaa vauhtiani pysähtymään ja lensin pyörineni auton yli. Kuulema ensimmäinen kysymys oli koskenut äidin polkupyörää ja sen kuntoa, kun olin toennut tärskäyksestä.

 

Kun olin lapsi, meillä ei koskaan ollut autoa. Ensimmäisen auton, Fiat 128 isäni hankki vasta kun olin viisitoista vuotias. Sillä hän ajeli kännissä kolarin, jonka ansiosta lopetti kokonaan juomisen. Taisi tajuta kuolevaisuutensa ensimmäistä kertaa. Ajokiellon ansiosta sain kuitenkin ajaa ajokortin ja sillä Fiatin resulla tehtiin monet huimat festarikeikat. Auto täynnä kavereista – ja vauhtia piisasi. Siihen aikaan uskalsin ajaa lujaa, hullu taisin olla.

 

Opiskellessa meni monta vuotta ajellen kolmivaihteisella Tunturi-polkupyörällä. Sillä sitä vasta tankojuoppoutta tulikin harrastettua, ihme kun ei mitäään sattunut. Kaverilta menivät etuhampaat, mutta minä pääsin rikkinäisillä housuilla ja asvaltti-ihottumalla. Vasta kun sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani, jouduin investoimaan omaan autoon. Maksoin monta vuotta kertaalleen kolaroitua ja korjattua Suzuki Altoa, mutta oli se sitten ihana; mahtui parkkiin minne tahansa, kuljetti paljon tavaraa (takapenkit sai kokonaan irti) ja kulki lähes hajulla.

 

Kun muutin suureen kaupunkiin, möin auton ja rakastuin julkiseen liikenteeseen. Kuka viitsisi miettiä minne parkeerata auton, jos ainakin puolen tunnin välein, ellei useamminkin, oli mahdollisuus päästä paikasta a paikkaan c ilman omaa autoa. Kokeilkaapa pääkaupunkiseutulaiset piruuttanne matkustamista pikkukaupungissa, missä talvipakkasella menee korkeintaan bussi tunnissa eikä bussipysäkkejä olekaan kolmen sadan metrin välein, takaan, että arvostatte joukkoliikennettä sen jälkeen aivan toisella tavalla.

 

Polkupyöräily vain on jäänyt, en uskaltaudu autojen sekaan. Ja typerää kyllä, mutta pyöräilykypärää en päähäni laita. Ne ovat rumia kapistuksia. Sain jonkun aikaa sitten sellaisen oikean naisten polkupyörän, jossa on kolme vaihdetta ja jalkajarru, mutta en vielä ole sen kanssa aivan sinut.

 

Nyt se mies, jonka kanssa asun, raahasi pihaan jo toisen auton reilun vuoden sisällä, ensimmäinen oli Lancia, mutta se raukka kärsi vanhuudenvaivoista. Se piti lopettaa; oli muuten ensimmäinen kulkupeli, jonka jouduin viemään romuttamolle. Tämä toinen on elämäni ensimmäinen Volvo 340, siinäpä vasta peli. Voi pojat, nyt ymmärrän millaista on ajella isommalla autolla. Sehän pysyy tiellä – mutta parkkiin sen saa vasta kolmannella yrittämällä. Minulla tosin onkin riesanani puuttuva stereo- ja hämäränäkö, oikeastaan olen riskitekijä liikenteessä ja parhaiten minulle sopii tyyriisti pönöttäminen matkustajanpenkillä. Kun vaan vielä miehensä saisi sen ymmärtämään, että parhaiten matka sujuu pienessä sievässä ja matkustaja voi aina ottaa pari.