<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Neljänkymmenen kahden taika ei toiminut ainakaan vielä eilen, anoppi ja miehensä tunkivat juhlistamaan merkkipäivää residenssiimme. En keksinyt ratkaisua kuinka heidät saisi taiottua kuuta kiertävälle radalle. On se kumma, että on niin utelias ihminen anoppina, keksi riittävästi tekosyitä kiertää koko huushollin ja puolihuolimattomasti vilkaista nurkkiinkin.

 

Kuninkaallista vierailua varten olin jo perjantaina tehnyt kasvispiirakkaa, mutta melkein ilkeä tytärpuoli oli vedellyt sen kananmunista ja juustoista välittämättä kitusiinsa, sillä välin kun olimme sienimetsässä sunnuntaina. Niinpä piti sitten tehdä toinen piirakka, tateista, purjosta ja kesäkurpitsasta. Oli muuten hyvää – ja tihkui rasvaa.

 

Lahjaksi sain maailman tyhmimmän kynttilänjalan. Hetken teki mieli tunkea se sinne, minne kuu ei kumota eikä päivä paista, ja karjaista, että sekin kymppi mikä siihen on uponnut, olisi auttanut meitä ostamaan vaikka ruokaa. Sitten nielaisin ja kiitin ja olin kiltisti. Minä join kahvia.

 

Sama linja tuntuu jatkuvan täällä töissäkin. Esihenkilöni taas haukkua rämäytti minut maanmatoseksi. En osaa kuulema lähettää oikeanlaisia viestejä oikeaan suuntaan ja vielä jätin hänet pois jakelusta. Luulisi niin isolla pomolla olevan muutakin tekemistä kuin vahtia yhden työntekijänsä tekemisiä, mutta kuulema hänelle kuuluvat kaikki asiat. Aamen. Minä luulen, että ryhdyn katselemaan muitakin hiekkalaatikoita, oli sen verran loukkaavaa tekstiä.