<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Onkohan kukaan muuten yrittänyt kääntää suomeksi termiä small talk? Tiedän kyllä muutaman käännöksen, joutavaa lätinää, p*skapuhetta, akkojen horinoita.
Minusta ei varmaan luonteeni ja kasvatukseni puolesta koskaan olisi tullut mikään small talkin mestari. Tiedättehän; seurallinen erakko, komerossa kasvanut köyhän alkoholistiperheen kakara, ei sosiaalisia suhteita eikä sosiaalista hyväksyntään. Mutta kuinka ollakaan, toisin kävi. Olenhan nimittäin myös aikani nuori, ja silloin kun täti lampun kaatoi, meillä oli tapana liftata ympäri Suomea. Sitä kun oltiin niin punk, ettei julkisiakaan käytetty. Ei kyllä ollut varaakaan.
Ensimmäisen kerran olen liftannut 80-luvun vaihteessa, aktiivisesti kymmenen vuotta, vielä 90-luvun loppupuolella uskaltauduin lyhyille matkoille, silloin kun oma koppimopo eitoiminut tai matkabudjetti oli pieni. Liftarin urani kesti kaikenkaikkiaan noin kaksikymmentä vuotta. Siinä muuten se kuuluisa Siperia opettaa, kun astuu vieraaseen autoon vieraan ihmisen viereen. Jostain on jutun juurta keksittävä, että matka menisi edes suurin piirtein rattoisasti.
Ja mistäs sitten juteltiin? Ensin tietysti vaihdettiin päämäärätiedot, siitä saattoi saada pienen keskustelun aikaiseksi, etenkin jos ei tiennyt missä kuskin päämääräpaikkakunta on. Sitten voidaan keskustella – yllätys yllätys – säätilasta. Siitä nyt ei paljon juttua kyllä riitä, mutta hetkisen silläkin saa menemään. Sen jälkeen kannatti kuskilta kysäistä, että miksi hän ajelee tai mikä on ammatti, siitä saattoi saada jutun juurta eteen päin.
Kaiken kaikkiaan huomasin, että tarkoituksenani oli luoda sellainen rauhallinen ja miellyttävä ilmapiiri, joka sai ajajan avautumaan ja puhumaan. Silloin ei juurikaan itse tarvinnut itsestään kertoa. Sitä paitsi on yllättävää miten paljon ihmiset tahtovat kertoa itsestään, kun heille annetaan siihen tilaisuus ja ollaan aidosti kiinnostuneita. Minä olin, yleensä kuskit tulivat niin erilaisista maailmoista, että sitä oli jo sosiaaliporno-mielessä mielenkiintoista kuunnella.
Joskus löysi hengenheimolaisiakin, joskus jeesuksia (ne olivat tosi rasittavia), jotkut vihjailivat navanalusasiohin, mutta kun napakasti pani pisteen niille puheille tai jäi pois kyydistä, säästyin lähes kaikelta ahdistelulta. Ja olihan minulla aina aseeni, joko pieni linkkari avattuna tai teroitettu haarukka takin hihassa niin pitkään kunnes tilanne tuntui rauhalliselta. Kerran piti yhden setän kättä vähän tuikata haarukan piikeillä ennen kuin se ymmärsi, että minun reiteni on minun reiteni, eikä hänen käsitukensa.
Tämä pakkososiaalistuminen on pelastanut minut työelämässä useampaan otteeseen, riittää aloitekykyä, rohkeutta ja johtamistaitoa. Ja niitä sosiaalisia taitoja sen verran, että voin näytellä kivempaa kuin olen, rohkaista, auttaa ja helpottaa ihmisten elämää omalta osaltani. Minulla on työrooli, ystävärooli ja sitten ihan vain oma minä, se, jolla ei ole mitään roolia. Se tyyppi viihtyy edelleen kaikkein parhaiten siellä pienessä komerossa touhuten omiaan.
Antakaa lastenne liftata, se avartaa maailmaa, maailmankatsomusta ja laajentaa sydäntä. Paitsi että moottoritiet taitavat sen perinteen katkaista. Harmi.
