Meillä asuva mies tuli hakemaan minua töistä. Hän valitti silmässään olevaa roskaa. Lupasin katsoa sitä, kunhan pääsemme kotiin. Matka oli pitkä, piti käydä siinä monopoliliikkeessä, jossa alkoholiakin myydään. Sen lisäksi vähän riideltiin, pestiin auto ja päätettiin mitä meillä syödään.

Talossa, jota kodiksi kutsutaan, katsoin herran silmää, ja mitä näinkään; behold; siellä oli tikku, ilmiselvä metallitikku. Mitäs siinä muuta kuin lasken juuri täyttämäni lasin jääkaapin uumeniin, koska todennäköistä on, että terveyskeskuksen päivystyksestä (jee, hyvä Malmi) joudumme silmäpoliklinikalle (jee, hyvä Töölö). Ja rävelöidyllä silmällähän ei ajeta.

Kolme tuntia nojailua, juttelua, lehtien lukua, tupakointia, ahdistumista, vittuuntumista, panikointia - ja sitten se tapahtuu. Meillä asuva mies on viidestä kymmeneen minuuttia lääkärin juttusilla ja tulee ulos verestävän silmän ja reseptin kanssa. Onni onnettomuudessa, lääkäri sai tikun ulos, onnettomuus onnettomuudessa - eikö se ole niin kuin tuplat saisi? - vielä pitää hakea antipiloottiaineita apteekista. Yhdeksän aikaan ei enää lähiapteekit leiki kenenkään kanssa, siis Töölööseen. Minä ajan, kiroan ja ajan, koska ongelmanani on aikaa sitten kadonnut hämäränäkö. Se tekee minusta maailman vaarallisimman kuskin pimeällä. Buuhhh.

Olin vihainen, turhautunut ja tympiintynyt, kun Pohjois-Helsinkiin pääsimme. Toisaalta olin jopa tyytyväinen, ettei pahemmin käynyt. Antipiloottikaan ei maksanut kuin seitsemisen juroa. Sitten pikakänitys pienillä eväillä - ja voilá - täällä sitä taas ollaan. Offiisissa.

Rakas suuri suunnittelija, mitä sinä oikein ajattelet? Onko tämä joku totaalisen ahdistuksen ja pinnanvenytyksen kokeilu? Voin kertoa sinulle, että minun pinnani ei enää pian kestä, jos elämä on koko ajan sinun leikkikenttäsi. Minulle on joskus luvattu, että tämä on minun osterini. Pitääkö joka jumalan nilviäiseen panna joku yllätyspallero? Kysyn vaan.