<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Isän äidin sisko oli Elli, me lapsetkin tunsimme hänet Elli-tätinä, vaikka hän meille olikin isotäti. Kolmesta sisaresta hän oli valinnut uran, eikä koskaan perustanut perhettä. Lapsena muistan vähän säälitelleeni Elli-tätiä, kun hän ei ollut kenellekään kelvannut, mutta vähän vanhempana kuulin, että kauppalan suurimman vaatekaupan omistajan komealla tyttärellä olisi ollut ottajia, jos vaan olisi huolinut. Mutta kun Elli ei huolinut, vaan muutti suurempaan kaupunkiin ja luki itsensä sairaanhoitajaksi.

 

Sitten kun tajusin, että Elli-täti oli oman aikansa emansipoituneita naisia, mielipiteeni hänestä muuttui radikaalisti. Arvostin ja kunnioitin naista, joka teki oman elämänsä ratkaisut ja järjesti sen tismalleen niin kuin itse tahtoi. Elli eteni urallaan, hän yleni osaston vastaavaksi, välillä hän oli töissä veripalvelussa. Kuitenkin hän sai tehdä työkseen melkoisen paljon juuri sitä mitä itse tahtoi. Sama oli asumisen kanssa, hän hankki kaupungin keskustasta viihtyisän kaksion, jossa oli riittävästi tilaa hänelle, harrastuksille ja satunnaisille vieraille.

 

Ellin harrastuksiin kuuluivat matkusteleminen ja maalaaminen. Hän kehittyi vuosien myötä melkoisen hyväksi harrastelijamaalariksi, jonka töitä löytyy vieläkin sukulaisten seiniltä, eli eivät ne pelkän kohteliaisuuden vuoksi jääneet seinille roikkumaan. Hän matkusteli yksin, ystäviensä ja siskonsa kanssa ympäri maailman. Matkoista kertoivat sadat diakuvat, Ellistä kehittyi myös melkoinen valokuvaaja. Häntä ei pidetty minään helppona ihmisenä, hänellä oli vahva tahto ja kanttia kertoa mielipiteensä.

 

Vaikka Elli-tädin elintavat olivat terveelliset, hän ei juonut, polttanut ja piti huolen kunnostaan, ei vanhuus tullut lempeänä. Hän sai 80-luvun alussa aivoinfarktin, jonka jäljiltä toinen puoli halvaantui täysin pitkäksi aikaa, ja Ellistä tuli katkera vanhus. Vaikka osittain toimintakyky palautui, matkustelu piti jättää. Maalaamisessa Elli aloitti uuden aikakauden, hän ryhtyi tekemään abstrakteja töitä. Minulle jäi niistä viimeinen, tehty 1988, jossa lilaa maata lähestyy ahdistava suuri mustalilakeltainen planeetta tai meteori Puiden rungot ovat mustia ja palaneita.

 

Muistan yhden viimeisistä jouluista, jonka hän vietti vanhempieni luona, ilkeili, valitti lasten käytöstapojen puutteesta, kontrolloi kaukosäädintä, äänenvoimakkuutta, ruoka-aikoja ja ruokalajeja. Yritimme koko perhe ymmärtää tilannetta, tajusimme, että hän pelkäsi kuolemaa. Se purkautui valituksena koko maailmaa kohtaan, hän tiesi ajan olevan vähissä.

 

Tunsin oloni hivenen petetyksi. Nainen, jota olin ihaillut pienen ikäni, osoittautuikin tavalliseksi kuolevaiseksi. Kuitenkin kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, hän oli tehnyt sovinnon itsensä ja elämänsä kanssa, hänen ajatuksensa eivät enää olleet tässä maailmassa. Hän kertoi viimeisestä tahdostaan, jakoi tavaroitaan, kävi läpi varastojaan. Perintönsä hän jätti sisartensa lapsenlapsille. Muistan sen kesän kun summa saapui, olin juuri alkanut opiskelemaan elämäni toista ammattia ja päätin viettää sapattikesän. Olin kiitollinen Ellille.