Tämä on kolmas kerta kun aloitan saman kirjoituksen, jos se ei nyt onnistu, olen sitä mieltä, että kohtalotar ei tahdo minun jakavan elämäni vessakokemuksia kanssanne. Ja tämä triviaali aihe siksi, että olen nykyisen tilani takia joutunut pohtimaan suolentoimintaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Minulla on vessatrauma.

Ensimmäiset mielikuvani ovat ajalta, kun istuskelen mukavasti potalla asuntomme pimeässä keittiössä. Aina se ei ollut tosin mikään mieltä ylentävä kokemus, muistan, että minua inhotti kakata tilassa, jossa muut juoksentelivat edestakaisin ja pystyivät näkemään istuntoni. Niinpä pyrin välttelemään kakkaamista vieraiden aikana, kertomus tästä on tietenkin päätynyt mummoni tallentamana myös "lapsuuden kultaiseen kirjaan" (mitähän kultaista siinäkin muuten oli?), kun olen vastustanut potille laittoa vieraiden läsnäollessa. Tarina kertoo, että kun minulta on tiedusteltu, tuleeko kakka, olen kategorisesti kieltänyt asian, kunnes viime tipassa on ollut pakko luovuttaa, ja sitten on yleensä ollut kiire.

Ylellisyys nimeltä sisävessa oli talon alimmassa kerroksessa, kellarin saunassa. Sinne päästäkseni minun olisi pitänyt pystyä laskeutumaan kahdet jyrkät rappuset, ylettyä valokatkaisimiin ja lakata pelkäämästä kellarin kummituksia. Saunassa odotti iso Teho-vessa, jonka vetokahvaan käsiksi päästäkseni minun piti raahata penkki pytyn luokse ja pelätä tipahtavani pönttöön. Toinen pelko oli, saisinko yleensä ottaen Tehoa toimimaan. Siinä kun on se trikki. Huono idea kolmivuotiaalle. Toinen vaihtoehto olisi ollut pihan perällä sijaitseva kaksireikäinen pikkula, joka taas tietenkin oli pimeä, kylmä, ja reiät olivat aivan liian suuria pikkulapselle, jolla on vilkas mielikuvitus.

Kun muutimme kerrostaloon, muistan kun kävin pari kertaa yöllä vetämässä vessan ihan vain ihaillakseni valkoista posliinia ja vetämisen helppoutta. Etenkin rakastuin siihen ajatukseen, että vessan oven sai lukkoon, ja siellä oli valot ja lämmintä.

Kouluvessoissa ei voinut toimia, niiden ovia ei saanut lukkoon ja aina oli pelko, että pojat rynnivät sisälle kesken kaiken. Niinpä pyrin säännöstelemään toimet kotiin saakka. Sama koski vierailuja. Kaikkein kamalinta oli lähteä jonkun mökille, jos tiesi, että siellä on vain ulkovessa. Yleensä varustauduin taskulampuilla, saveteilla ja omalla vessapaperilla, ettei vaan mitään oleellista puuttuisi, kun se hetki koitti. Ja mielellään se ei tapahtunut pimeällä, minulla on erinomaisen hyvin säilynyt vilkas mielikuvitus, joka kertoo, että sieltä pohjalta joku kauhea önni kurkottaa karmeata limaista käpäläänsä juuri, kun minä lasken takamukseni reiälle.

Minusta siis kasvoi paskapihtari. En ole koskaan ymmärtänyt ihmissuhteita, joissa vessan ovi jätetään auki, kun toinen on asialla tai jossa rynnätään sisälle, silloin kun minä olen siellä. Vatsantoiminta on jokaisen oma asia, ja mielestäni jokainen saa pitää tarvitsemansa rituaalit, lehdet, kirjat, savukkeet ja rauhan, kun vain antaa toisten pitää omansa.

Tarina tuli mieleeni siksi, että nyt olen joutunut miettimään tuleeko mitään ulos ja jos tulee, paljonko se sattuu. Pikkuhiljaa minusta on tulossa laksatiivien paras kaveri. Vessa ei ole taaskaan ystäväni.