<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viidessä tunnissa maa on muuttunut valkoiseksi, saanut vetisen lumipeitteen. Aina siitä yllättyy yhtä iloisesti. Harmi vaan, että keli taitaa olla lämpenemässä, huvi on lyhytaikainen. Pääkaupunkiseudulla saa harvoin nauttia puhtaanvalkoisesta lumielämyksestä pidempään kuin muutaman päivän kerrallaan.

 

Sain onneksi eilen nukuttua pois krapulani. Viipotin Prismaan matkallani roolipelaamaan. Siellä kirottu toppatakkini teki sen taas, tällä kertaa vetäisin niin lujaa vetoketjun vetimestä, että vedin meni rikki ja vetoketju jumittui kiinni melkoisen ylös. Alkoi happi loppua, meinasi iskeä paniikki. Hikoilin näkyvästi, ponnistus ja tuska tekivät tepposensa. Tein ostokseni ennätysajassa, ulos oli päästävä.

 

Pelipaikalla toinen isännistä onneksi taitavasti irroitteli vetoketjun ja kankaan toisistaan, pääsin vapaaksi ja takkikin säilyi ehjänä kotimatkaa varten. Sitten tapettiin önnejä (tällä kertaa niillä oli jäänsiniset ja purppuraiset silmät). Minun hahmoni tosin oli lähinnä tiellä ja puukotti muita selkään, kun muut lahtasivat ötöjä sen kun kerkesivät. Hauskaa oli. Ja ruokaa riitti. Jos kaikki pelaajat ovat herkkusuita ja tuovat jotain hyvää ja pientä, vaarana on ylensyöminen. Jossain vaiheessa voihkimme mahojemme ympärillä kaikki. Pienet biafralaisparat...

 

Yöllä koirapartio saattoi minut jälleen kotiin, rytmihäiriöitäkin meinasi pukata krapulan jälkitiloina. Mutta kylläpä teki pieni liikunta hyvää kaiken mussuttamisen päälle! Valitettavasti unta on taas ollut liikkeellä vähän, viitisen tuntia ei aivan riitä.

 

Tänään menen tutkimaan taivaalta satavia takkeja. Jos ne vain minulle mahtuvat, teen näyttävän rovion, jossa poltan toppatakkini taivaan tuuliin, on tuo kirottu kolttu minulle jo sen verran kamalia tilanteita aiheuttanut. Siinä on jotain saatanallista. Burn the witch!