<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen tässä miettinyt. Itseäni tietenkin. Lapsena en tuntenut kuuluvani ihmiskuntaan laisinkaan. Minun mielestäni olimme/ olivat niin omituinen rotu, ettei minulla voinut etoporukan kanssa olla mitään tekemistä. Odottelin vakavissani, että minut tultaisiin hakemaan pois. Eivät p*rkeleet tulleet. Sitten heti kun vähänkin vanhenin, jopa noin viisi vuotiaaksi, pakottivat ottamaan liikaa vastuuta, tekemään liikaa raskaita päätöksiä ja jättämään omat tarpeeni huomioimatta. Lapsena oleminen jäi sinne surullisen kuuluisaan komeroon.

Sitten tuli se vaihe, että kuvittelin olevani aina oikeassa, aina kiva ja muutenkin mukava. Olihan minulla nuoren ikäni mukanaan tuoma auktoriteetti ja asioden järjestelytaito. Ensimmäinen hyökkäys persoonaani kohtaan oman perheen ulkopuolelta tulleena oli aika tuhoava. Ihmiset eivät sivistyneesti keskustelekaan erimielisyydestään, eivät juurikaan kunnioita toisen ihmisen mielipiteitä. Ihmisrotu on uskomattoman suvaitsematonta sakkia, joka joukkovoimalla pyrkii sullomaan ihmisen samaan malliin kaikkien muiden kanssa. Siitäkin nousin ja opin sanomaan vastaan, pitämään oman pääni – ja menettämään lapsuudenaikaiset kaverini. Ehkä olenkin luonteeltani ujo ja arka, ainakin pehmo, mutta maailma kasvatti kovaksi.

Ihme oli, että nuoruudesta selvisin. Sitten kun täytin 18, aloitin oman teini-ikäni, irtisanoin suhteet kaikkeen vanhaan, vanhempiin ja ystäviin. Perustin oman heimon, huoneen ja suvun. Parempi se oli kuin se oikea joka jäi taakse. Vapautta riitti ja rajoja tuli testattua oikein olantakaa. Pikkuhiljaa aloin jopa kantaa vastuutakin, ihan vapaaehtoisesti ensin muista, sitten itsestäni. Siinä kai se virhe tapahtui, olisi pitänyt vain huikennella eteen päin.

Nyt alkaa nimittäin taas tuntua, että pitäisi tehdä joku irtiotto. Alkavat vastuut ja ongelmat painaa turhan raskaina. Aikuisuus on ihan paska juttu. Tai sitten tämä on alkava viidenkympin villitys – voi se tulla ihan ajoissakin, jos on elänyt vahvasti ja voimakkaasti, voihan? Kyllä minä jos kuka odotan sitä dementiaa ja uusvaippavaihetta. Taatusti minusta tulee geriatriaosaston kurittomin valkeapää. Jatkuvasti varastan naapureiden mömmöt, viiletän rullatuolilla pitkin käytäviä hoitohenkilökuntaa karkuun. Tai sitten riudun hiljaa sängynpohjalla. Minua ei ainakaan kukaan tule ruokkimaan. ;->

Nääh. Piruakos tässä. Se peruukki ja väärennetty passi vain tuntuvat päivä päivältä paremmalta ajatukselta. Yritän kuitenkin sinnitellä, kärsiä, että saisin kirkkaamman kruunun. Mutta missä? Seuraavassa elämässä vai olomuodossa?