<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Annoin pois hääpukuni muutama kuukausi ennen kuin lähetin hakemuksen avioliiton lopettamiseksi käräjäoikeudelle. Tiesin jo silloin mitä tulisi tapahtumaan, annoin pois kauneimman omistamani vaatteen, että muistaisin, miksi olen eroamassa. Annoin puvun pariskunnalle, joka haaveili avioliitosta, mutta jonka varat eivät välttämättä riittäisi häissä tarvittavan rekvisiitan hankintaan. Esitin toivomuksen saadakseni puvun takaisin, mutta en ole niinkään varma tahdonko enää nähdä kaunista pukuani koskaan. Toisi vain turhaan mieleen sen, mitä en saanut onnistumaan.

 

Olin niin onnellinen häiden alla. Mikään ei pelottanut, päinvastoin koko elämä näytti hymyilevän. Aurinko paistoi lämpimämmin, sade oli lempeätä. Tuntui, että saisimme kaiken onnistumaan. Kaipasin suunnattomasti parisuhdetta, kiinteää yhteyttä toiseen, tukea ja kumppanuutta. Hääjuhlamme oli minulle tärkeä päivä. Suunnittelimme sen yhdessä, teimme siitä riemukkaan päivän ystäviemme avulla. Syyskuu oli täynnä värejä ja elämää.

 

Hääpukuni löytyi kesälomamatkalla alennusmyynnistä. Kiertelin äitini ja kälyni kanssa vaatekaupassa. Valkeata en tahtonut, en ollut mikään neitsytlapsimorsian. Kokeilin löytämääni malvan väristä pukua, se istui kuin hansikas. Puku oli pitkä hihaton kreikkalaismallinen vaate, jossa oli sydämenmuotoinen rintavakoa korostava kaula-aukko. Päälle tuli vielä pitsinen bolero, pukua vaaleampi, hihat levenivät kuin jossain keskiaikaisessa puvussa. Perhoshihoiksi kai niitä kutsutaan. Sattumalta saman kaupan alennusmyynnistä löytyivät väriin sopivat lilat avokkaakin. Kälyni tinki hinnan erittäin edulliseksi, koko komeus irtosi 120 eurolla.

 

Annettuani puvun pois itkin illalla. Yksin ja salaa, kuinkas muuten. Ei ollut ensimmäinen itku, mutta yksi katkerimmista. Tytärpuoleni ei koskaan tulisi pukeutumaan siihen pukuun, niin kuin yhdessä olimme haaveilleet. En yksin saisi avioliiton epäonnisia piirteitä muuttumaan paremmaksi. Elämä ei tulisi antamaan meille onnea ja kumppanuutta, jota olin kaivannut. Typerä minä olin langennut prinsessasadun pauloihin.

 

Sopivaa olisi ollut polttaa puku. Niin kuin intialaisnaiset poltetaan puolisoidensa kuolinroviolla. Symbolisesti tappaa rakkauden kuollessa se puoli itsestään, romantillinen kumppanuutta ihaileva ja kaipaava minä. Kuitenkin tahtoisin muistaa onnellisuuden ja riemukkaat hetket. Vielä joskus pystyn puhdistamaan mieleni, vielä joskus unohtamaan vaikeudet. Vielä joskus hääpuku jää mieleeni vain onnellisen ajan symbolina eikä vihaa nostattavana rättinä, jonka tahtoisin polkea kuin käärmeen jalkoihini.