<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei mitään sanottavaa. Ei edes viehättävästä vesisateesta. Tässä piti olla tänään kuvia sisustuksesta, kissasta, parvekemaisemista, mutta kun ei huvittanut kuvailla. Saatikka purkaa kuvia koneelle. Ei vain iske, ei tänään.

Olen viime aikoina lueskellut useampia blogeja, joissa ei mene hyvin. Ahdistaa ihmisten puolesta. Ei tule mieleen mitään hyviä neuvoja, ei edes lohdutuksen sanaa. Tulee niin mieleen se hetki, kun itse oli ankeuden alhossa. Ei silloin enää jaksanut lukea yhtään hyvää tarkoittavaa viestiä, jonka alitajunta otti vittuiluna tietenkin. Jotta jos nuo pystyvät ajattelemaan näin, miksi en minä, sitä ne tahtovat kuitenkin sanoa. Niin kuin tila olisi jotenkin hoidettavissa nopeasti, vaan kun ei ole. Sen tiedän.

Kun olisi konkreettisia auttamiskeinoja. Esimerkiksi supervoimia. Kävisi keräämässä hankalat ihmiset pois tältä pallolta, veisi ne jonnekin asuttamattomalle planeetalle keskenään riehumaan. Jos olisi rahaa, tunkisi sitä kaikkialle. Ruokkisi ja vaatettaisi, maksaisi laskut, nostaisi jaloilleen. Taputtaisi päähän, silittäisi poskea, ottaisi ja halaisi. Hankkisi ammattiapua, kun omat sanat eivät riitä

Vaan mitään en voi, pyyhkäistä vaan sen tipan silmäkulmastaan, haukkua itsensä hentomieliseksi ja sitten hyvässä järjestyksessä siirtyä työasioihin. Paska, mikä maailma!