<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pilkoin eilen parveketomaattini biojäteastiaan. Vielä jäi multa ruukkuun, mietin voisiko siinä kasvattaa vielä ensi kesänä jotain, jos vaihtaisi päällimmäisen kerroksen. Ruukku on nimittäin iso, ja imee multaa melkoisen määrän. Köynnöskrassi saa vielä hetken olla, en raskinut pilkkoa kukkivaa kasvia. Keväällä saamani keltainen tulilatvakin sinnittelee vielä, se teki toiset kukat kesällä. Kai minun vielä pitää se siirtää ihan oikeaan ruukkuun, en voi elävaa kasvia bioroskikseenkaan vääntää.

 

Kissan kanssakin piti leikkiä. Herra seurasi mielenkiinnolla tomaatintappoprojektiani, oli kovasti mukana ”auttamassa”. Jossain vaiheessa pääsin nostelemaan Winstonia pois tieltä, yllättävän kiltisti hän sen otti, en saanutkaan kynsiä kätösiini. Niinpä palkinnoksi vietimme sitten kunnon kissa ja hiiri sessioin. Uusimpana leluna meillä oli lattiaharja, jota oli ihana purra ja tappaa.

 

Touhusin sienten kanssa, kasasin ne pienempään kekoon. Kuivukoot rauhassa ennen kuin murskaan ne purkkiin. Tiskasin astiat ja hankasin hellan puhtaaksi. Siinä olikin homma, onneksi olin ostanut karhunkieliä. Minulla on jonkin sortin ”puhdas hella” pakkomielle, revin pelihousuni likaisten uunien ja hellalevyjen kanssa. En kestä kovin kauan katsella roiskeita, joita väistämättä saan hosumisellani aikaiseksi. En kuitenkaan niin paljon kuin Luonnonvoima, hänellä on ilmiömäinen kyky pyörähtää keittiössä ja saada se rasvan ja murusten valtaan.

 

Ennen kuin huomasinkaan kello oli lähempänä puoltayötä. Senhän tietää mitä siitä seuraa, en saa enää unta. Kokeilin iltapalaa, lämmintä suihkua ja tylsää kirjaa. Loppujen lopuksi vain sammutin valot ja makasin hiljaa tulpat korvissa. Tulpat ovat maailman paras keksintö, en tiedä kestäisinkö Winstonia ilman niitä. Käyttämäni merkki Moldex on osoittautunut erittäin hyvin kissan öisen naukukohtauksen torjunnassa.

 

Tänä aamuna herra päätti vielä herättää minut puoli kuudelta. Kun ei ääni tehoa, Winston uskaltautui pääni viereen (heräsin jo oikeastaan siihen) ja taputti minua yllättävän hellästi poskeen. Ei kynsiä eikä hampaita. Se tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi ryhtyä pelkäämään karvanaamaa. Mutta nyt olen väsynyt. Verenpaine on varmaan tapissa, silmät seisovat ja ryhti on lysyssä. Luulisi ensi yönä unen tulevan taistelematta. Ei pitäisi ryhtyä enää työpäivän päälle tekemään toista, pitäisi vain rauhoittua ja olla hissukseen.