Heillä oli tapana kerääntyä lukioikäisinä perjantai-iltaisin, joskus jopa heti koulun jälkeen iltapäivällä paikkakunnan ”huonompaan” kapakkaan. Siellä oli juoma edullista eikä humalakaan haitannut tarjoilua. Tytölle baari oli tuttu, oli hän sieltäkin nuorempana isäänsä hakenut.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Perjantaiseurassa ei enää eletty vanhempien statuksen mukaan. Tärkeätä oli ikä ja sama elämänvaihe, siksi tyttökin varmaan koki sen vapauttavana. Hän sai harjoitella sosiaalisuutta elämänsä ensimmäistä kertaa. Oli tapahtunut jotain. Tyttö oli saanut itseluottamusta, hän tiesi olevansa hauskaa seuraa, älykäs ja sarkastinen, välillä liiankin kärkäs kommentoimaan. Ja heti kun hetkenkin hän epäili, ettei ollut tervetullut, vaihtoi välittömästi seuraa. Mutta muuten hänestä oli tullut virallinen hauskuttaja, kaikkien paras kaveri, aina valmis. Välillä tosin kirpaisi katsoa vierestä, kun muut ihastuivat ja rakastuivat oikeisiin ihmisiin, mutta kirjat kyllä korjasivat puutteen, niissä sai seikkailla, rakastua, pelätä, pohtia ja nauraa.

Seura kokoontui parin vuoden ajan, vielä vuoden kirjoitusten jälkeenkin. Mutta yksi kerrallaan joku jäi tulematta; mentiin sivariin, pariuduttiin, muutettiin paikkakuntaa tai lähdettiin opiskelemaan. Vielä jäi muutama, joita käytiin katsomassa, jos satuttiin paikkakunnalle viikonloppuna, usein samat naamat tosin löytyivät baarista jo viikollakin. Kukaan ei enää muistanut aikaa, kun joku humalassa hihkaisi suurena uutisena juovansa jo neljättä lonkeroaan, ei kukaan salakuljettanut ulos viimeistä viinipulloa jatkoja varten, kukaan ei oksentanut ja sammunut vessaan.