<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

On taas jokasyksyisen hibernaatiohetken vuoro. Herään, menen töihin, haukottelen, pilkin, torkun ja siinä sivussa ahkeroin. Tulen kotiin, syön (hiilihydraatteja, vihanneksia ja juustoa, nammmmm), pilkin hetken telkkarin tai kirjan ääressä (olen muuten lukenut jo kaksi kirjaa!), sammutan valot, nukahdan. Herään pari kertaa yön aikana aivan varmana, että jossain naukuu kissa hädissään, kunnes hokasen, että se onkin naapurin kääpiö (lue vauva). Säälin hetken äitiparkaa, ennen kuin hautaan pääni takaisin tyynyihin.

 

Aamulla herään kellonräimintään (tai oikeastaan minullakin se on vain kännykkä, kuten muistaakseni 39 %:lla suomalaisista, eikä se edes räimi, vaan soittaa suloisesti Eric Satieta) ja taas sama alusta. Tätä kestää parisen kuukautta, sitten taas pikkuhiljaa alan heräilemään, kun valo alkaa pilkottaa taivaalla.

 

Ei minua kyllä yhtään harmita. Mukavaahan tämä on, etenkin kun ei ihan aikuisten oikeasti edes tarvitsekaan tehdä mitään. Kotihommelitkin saa hyvin hoidettua viikonloppuna. En yksin saa juurikaan asuntoa sotkettua, ei edes astioita kerry tiskattavaksi. Minkä h*lvetin takia minä ikinä sotkeennuin ihmissuhteeseen? Sitä jaksan ihmetellä päivä toisensa jälkeen.

 

Visakausi vaihtui, tänään menen katsomaan löytyisikö Prismasta halpa sähköhammasharja. Tilasin ajan hampilääkärille tarkastukseen, sain sen vasta maaliskuulle. Sitä ennen on keksittävä jotain, tai ikeneni sanovat sopimuksen irti. Lankaaminen auttaa, mutta niin auttaa parempi hammasharjakin. Sekin jäi Luonnonvoimalle. Olen liian kiltti (monesko kerta tämä jo oli?).