<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mieli on kummallinen paikka. Nyt kun tietää olevansa menossa haastatteluun, niin kummasti alkaa pyöriä päässä ajatus, että ei se mikään häpeä ole, jos ei heti ensimmäiseen hakemaansa paikkaan pääsekään. Ja että tuleehan niitä muitakin. Ja olikos tuo nyt oikeastaan sittenkään sinun paikkasi, mitä olet menossa hakemaan? Mutta katsotaan nyt. Kai se jännitys kuuluu asiaan, vaikkei ihan oikeasti vielä tiedäkään mitä loppujen lopuksi tahtoo. Kerään siis itselleni henkistä patjakasaa.

 

Tämä harjoittamani työ on vähän kummallinen. Siinä kun toimenkuva eroaa yleensä sen mukaan, kuka toimea hoitaa ja missä firmassa ollaan. Ei ole kahta samanlaista. Yhdistäviä asioita toki on, on tätä varten ihan koulujakin keksitty. Sellaisen minäkin olen joskus käynyt. Toisaalta terveellä maatiaisjärjellä varustettu ja muutaman erikoistaidon opetellut ihminen pärjää hommassa mainiosti. Äidin taidot ovat kova sana (sanoo lapseton akka). Loppu tulee työn kautta. Siksi usein ns. parempien paikkojen ilmoituksissa toivotaan pitkää työkokemusta. Mutta mistäs niitä pitkän työkokemuksen omaavia kaksikymppisiä oikein saadaan?

 

Jos yritys on fiksu, ottavat alani junioreja firmaan kasvamaan pari kappaletta. Harvemmin sellaisiin fiksuihin firmoihin olen törmännyt. Meilläkin on koko poppoo sen ikäistä, että jos jään nykyiseen työpaikkaani, ja jäävät kolleganikin, meille kaikille tulee viihdevuodet yhtä aikaa ja sen jälkeenhän koko muulla porukalla on tosi kivaa. Moodswing in every two minutes...

 

Mutta eipä tässä muuta näin äkkiseltään. Lauantaina kuolevat taas mielikuvitushirviöt ja alter egoni, se varasteleva hobittineito, pääsee kasvattamaan pistesaalistaan sekä kokemuspisteitään. Mukavaa!