<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Silloin kun teatterinäytös on hyvä, se on hyvä. Joskus hyvä teksti pelastaa paljon. Näyttelijöilläkin on vaikutuksensa. Mutta sitten ennemmin tai myöhemmin minut valtaa ”kokemus”, menen sisälle näytelmään, alan elää siinä. Niin siinä taas kävi kerran. Pari tuntia hujahti siivillä, nauroin niin, että vesi lensi silmistä. Voi Oskari Oskari, minkä teit. Miehet komeita dandyja, neidot hurmaavia hupsuja (joiden söpön kuoren alla piilee terästä).

 

Ja voi Neil Neil, minkä teit. Ainoa moka olivat ne kirotut kävelykepit, kun kotiopettaja ja kirkkoherra kävelylle läksivät. Mitkä hiton tikut ne nyt ovat, millä mennään maita ja mantuja eteen päin? Miksi panna salonkinäytelmään vain yksi ainoa viittaus nykypäivään? Hyi. Yleisöhän nauroi, joo, mutta ei silti. Vai oliko se pakollinen oma puumerkki?

 

Ei edes väsytä. Huvituttaa vieläkin. Olipa mukavaa. Kiitos, Lillan. (Taitaa olla Sampo Sarkola Asko Sarkolan poika. Oli nimittäin silmänruokaa ja silmänvilkettä siinä kaverissa...)