Äitini on ruokafasisti. Ruokaa pitää syödä, kun sitä on. Toisaalta jos olimme säilömässä jotain hyvää, mansikoita, vadelmia tms., sitä ei saanut syödä. Ne piti pakastaa. Hän määräilee (tosin huomaamattaan) lapsiaan ruualla. Voi sitä paheksunnan määrää, jos voileivän teki ennen ruokaa. Toisaalta paheksunta on vielä suurempi, ellet syö, silloin kun ruokaa on tarjolla.

Tämä kaikki on liioittelua, mutta yritän selventää asiaa lähinnä itselleni.

Itse taas kuvittelin olevani ruokahamsteri. Turvasin täysinäisiin hyllyihin. Rakastan ruokavarastoja. Ostelen säilykkeitä, pakastan lihoja, kasvatan, kerään ja säilön. Kaikki on käyttöä varten. Tai näin minä aina olen kuvitellut, kunnes meillä asuva muutti meille.

Meillä asuva vetää lihat ja jättää aluset sikseen. Pelkkää proteiinia vaatii hänen ruokavalionsa, ja paljon. Pari kertaa olen paistellut paistin, oikein sellaisen komean, ja aamulla herätessäni nähnyt jääkaapissa tyhjän astian. Mairittelevaa? Ei, vaan minusta on alkanut tulla ruokahamsterin sijasta ruokafasisti, tolkutan, ettei saa vetää pelkkiä leikkeleitä, et saa syödä koko juustoa, ellet ota leipää myös. Kallisarvoiset varastoni olivat hänelle välipala, ja mitä minusta on tullut? Olen äitini tytär, ruokafasisti.

Ihmisen pitäisi osata ajatella myös muita kuin itseään. Tämä koskee etenkin lihanhimoissaan kamppailevaa meillä asuvaa. Minun taas pitäisi lakata ottamasta proteiiniruuan katoamista henkilökohtaisena loukkauksena. Tai sitten ryhtyä viherpiipertäjäksi. Prkl, kun minä vielä kehittäisin äitini tavan olla syömättä lainkaan, niin edes johonkin voisi olla tyytyväinen, laihaan ruppiinsa
.