<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Turha on miettiä, pohtia ja surra vanhempiensa asiota. Itsehän he elämänsä elävät. Tukea tietysti voisin enemmän, mutta kun en enää jaksa. Alkoholistin lapsena olen joutunut tukemaan jo liikaakin ja liian pienenä. Joskus vain on ryhdyttävä ajattelemaan itseään ja omaa jaksamistaan. (Ja silti jossain takavasemmalla jotain hermoa tykyttää, huolehtia pitäisi ja kantaa muiden surutkin harteillaan, niin kuin ei omissa olisi riittävästi.)

 

Eilen testasin kaasu-uunini ensimmästä kertaa. Aloitin varovaisesti kaupan pannupizzalla jota peittelin lisätäytteillä. Vaikeata oli. Aikaa meni kaksi kertaa niin paljon kuin sähköuunissa. Tästä voi tulla mielenkiintoista. Taitavat jäädä uuniruuat vähiin. Ja kinkkua ei kaasu-uunissa varmana saa aikaiseksi. Onneksi ei kuulu lempieväisiini. Mutta tekemättä jäävät myös laatikkoruuat ja piirakat, se vähän harmittaa.

 

Tänään menen Luonnonvoiman kanssa etsimään edesmenneen ystävän haudan. Viemme sinne kynttilän. Niitäkin pirulaisia on jo yllättävän paljon, edesmenneitä. Ei kuolema pelota, mutta jotenkin huomaa, että lähemmäs raahaudutaan joka päivä. Kipujen ja kolotusten kautta.

 

Tähän tekisi mieli pohtia ihmisten uskallusta aloittaa ihmissuhteita vanhemmalla iällä. Minulla taitaa olla niin kamala pessimismin tunne ja alakulo, etten osaa kuvitella ikinä enää törsääväni aikaa uuden ihmisen opetteluun. Ei jaksa imuttaa, kun kuitenkin toisessa päässä on vain paskaa. Avioero on yksi suurimmista epäonnistumisista, mitä ihminen voi kokea. Tunnustan epäonnistuneeni. Tunnustan elähtäneeni. Paskan möivät.