<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Junalla mentiin mummolaan. Ensin piti kuitenkin mennä asemalle, juna kulki sitten kodin ohi. Kolmivuotiaasta lättähattumatka kesti ikuisuuden, vaikkei siinä mennyt kuin nelisenkymmentä minuuttia. Silloin junat vielä pysähtyivät kaikilla seisakkeilla. Ukilla ja mummollakin oli oma seisake, se oli nimettykin heidän mukaansa.
Konduktööri oli vähän pelottava virkapuvussaan. Toisaalta junassa tuli aina jano, sillon sai vettä pienestä taitellusta paperimukista. Vesi kaadettiin suuresta kannusta, jonka kansi oli ketjulla kiinni kannun kaulassa. Vessat olivat pelottavat, kun kannen avasi, näkyivät vilistävät ratapölkyt. Parempi oli pidätellä.
Aluksi ukki tuli hakemaan reellä tai kärryillä, mutta hevonen piti lopettaa vanhuuttaan. Sitten käveltiin joko metsäreittiä tai rataa pitkin. Pölkyt tuoksuivat tervalta, pienet jalat eivät koskaan päässeet ponnistamatta pölkyltä toiselle niin kuin isä teki. Äiti käveli radan sivussa hiekalla ja kertoi kauhutarinoita junan alle jääneistä naapureista, lapsista ja aikuisista. Ihme että, että naapurustossa oli ketään hengissä niiden tarinoiden perusteella.
Mummolakin oli radan varressa, piti vain jaksaa iso mäki ylös. Mutta oli se mäki ollut hyvästä, sodan aikana olivat rataa pommittaneet niin venäläiset kuin saksalaisetkin, entiset ystävät. Äidin sisko kertoi koko katraan juosseen aina radan varteen kun juna tuli, saksalaiset olivat vilkuttaneet ja viskoneet kakaroille suklaata, sellaista herkkua, jota eivät saaneet maistaa kuin korkeintaan jouluna.
Radan yli olivat lapset menneet kouluun, kovilla pakkasilla vuorotellen, kun ei kaikille riittänyt talvikenkiä. Mutta hyvin olivat mummo ja ukki saaneet katraansa säilymään, 11stä oli kuollut vain kaksi, nekin vauvoina. Ja vaikka kolmivuotiasta peloteltiinkin, että ukki ottaa remelin, jos ei ole kunnolla, ei ukki koskaan tehnyt mitään pahaa. Jos oli hyvällä tuulella, antoi istua sylissä ja opetti kääntämään sätkiä. Se vasta oli jännä kone.
Samalla tavalla serkuksetkin juoksivat kesäisin radan varteen, kun kuulivat junan tulevan. Siinä he seisoivat rivissä ja vilkuttivat kiivaasti, mutta kukaan ei koskaan viskannut mitään, vaikka välillä kolmivuotias sitä toivoikin. Mutta sitten juostiin taas mäki ylös, ja mummo kaivoi kaapin kätköistä keksejä ja nosti kaivosta kylmää mehua.
Hevonen tapettiin, ukki kuoli syöpään, viinimarjapuskat villiintyivät, mummo joutui vanhainkotiin ja lapset hajosivat maailmalle. Vielä se kolmivuotias kuitenkin muistaa ullakon tuoksun ja kesäsateen ropinan ikkunaan. Ja junan vislauksen ennen vartioimatonta tasoristeystä jossain korvessa.
