Kohta se hulluus taas iskee. Eilen piti jo käydä taimikaupassa kuikuilemassa. Mikä ihme siinä on, että sitä vaikka olisi miten väsynyt, niin jotkut jutut vielä jaksavat kiinnostaa? Niin kuin esimerkiksi itse aikaan saatu kasvamisen ihme.

Multapussi parvekelaatikoita ja viikonloppua varten on ostettu. Samoin siemenperunat ja punasipulipussi viljelypalstaa varten. Olemme kolmena vuonna saaneet aivan erinomaista perunasatoa aivan kaupan ruokaperunoita idättämällä, emmekä tehneet poikkeusta nytkään. Etenkin kun vertasimme hintoja; multakaupan hieno siemenperunapussi maksoi eur 12,90, ruokakaupan pussi taas eur 3,90. Sipulipussi oli edullinen (sitten taas syksyllä itkettää), vain 0,90.

Veroehdotus tuli. Saan vihdoin kopioitua meillä asuvan verotodistuksen, sitäkin kun tarvitsen, jos olen erilleni hänestä muuttamasta. Tänä vuonna ei tarvitse kirota niin pahasti, ehdotuksestani kun puuttuvat matkakulut, ja jo nyt olen muutaman kympin saamapuolella. Heh. Laitetaanpas korjattu hakemus vetämään ja taas on joku satanen pelastamassa joulun. Vietin sen sitten jo yksin tai vielä meillä asuvan kanssa.

Meillä asuvasta tuli mieleen, että nyt on luvat ja työvaatteet ja ties mitä tilpehööriä, jota kuulema ehdottomasti tarvitaan (svidud, sanon minä). Kunhan se perkele ottaisi yhteyttä niihin potentiaalisiin työntantajiin ja pistäisi hösseliksi. Minua vaan jotenkin huolestuttaa, että se vielä onnistuneesti kieltäytyy esteellä ja keksii jonkun tekosyyn, miksei voikaan tehdä töitä. Sille saattaa tulla tsykologinen pelko perseeseen, joku ahdistushärö ja viive kansainväliseen kuvayhteyteen. Se on kyllä viimeinen pisara minulle, sitten annan ihan virallisesti ja lopullisesti periksi enkä katso taakseni.

La vie boheme ei minulle sovi. Nyt olisi paluu keskiluokkaan ihan kintaalla. Jo minulla onkin ollut ikävä käteistä rahaa ja ajallaan maksettuja laskuja. Erittäin kova ikävä.