En ymmärrä mikä helvetin into meillä asuvalla on päissään valehdella. Etenkin aamuisin. Jo kaksi tuntia sitten se yritti saada minut ylös sägystä väittämällä, että kello on kymmenen. Kello ei ole vieläkään kymmentä, miua väsyttää edelleen, mutta en ilennyt enää jäädä nukkumaan, kun ajattelin, että menee koko kaunis päivä. Ja palstallekin pitäisi keretä.

Pitäisi lakata ajattelemasta. Tai ajatella että menköön vaan, kyllä niitä päiviä riittää. Etenkin kun meillä asuva jatkoi uniaan aamullisen melskakohtauksen jälkeen. Mutta kuinkas minä enää saan unta? Pitäisikö kokeilla kahvia ja aamupalaa?

Eilen olimme kauden avajaisissa Mestaritallilla. En ollutkaan ikinä aikaisemmin syönyt miekkakalaa. Se oli aika mietoa. Kolmen hlön jatsibändikin kuulosti kivalta. Pääsimme työkaverin miehen kyydissä kotiin. Ja ihan kello hyvissä ajoin.