<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Viime yönä toistui ikiaikainen parittelurituaali, jota kaupunkibiologi olisi sattanut seurata tahtoessaan tarkkailla ihmissuvun kahta edustajaa jossain Kallion kiviviidakossa. Molemmat pelokkaita, ujoja, innostuneita, mutta hermostuneita, liikkeen kesto kuin hidastetussa filmissä. Katseet, halaukset, suudelmat, kosketus. Se ihana tunne, kun toisen käsi kulkee pitkin ihoa. Ihan kuin ensimmäistä kertaa, aina sama tunne saman ihmisen kanssa.

 

Ei tästä mitään seurustelusuhdetta enää saa. En jaksa. Viihdyn liian hyvin itsekseni omassa rauhassani. Nytkin jo muistin vanhat ajat, samat asiat nousivat mieleen. Mutta on minulla vain ollut sitä ihmistä ikävä. Aivan uskomaton ikävä. Ikävä puhetta ja keskustelua, ajatusten vaihtoa. Jopa sitä hullun pajatusta ja säntäilyä, joka miehen valtaa, kun innostuksen puuska valtaa mielen. Duracell pupu.

 

Joo, tuli mieleen yksi mainos. Meistä vain toinen oli poika. Tähän asiaan tuskin enää tulen näissä merkeissä palaamaan. Minusta vain tuntuu niin hyvältä, että voisin vaikka kiljua parvekkeelta. Että ohi on, pahin takana.

 

(Voi olla, että kahden tunnin päästä tässä lukee aivan jotain muuta, kun alkaa nolottamaan. Mutta nyt hymyilyttää.)