Meillä asuva sai kurssinsa läpi, koe oli keskiviikkona. Viralliset lupalaput ja lipareet hän saa kätösiinsä ensi viikolla. Ja ihme ja kumma, mahdollisia työnantajia on ilmoittautunut jo kolme! Voi olla, että hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen statuksensa nousee arvaamattomiin sfääreihin. Siis onhan se melkoinen nosto työttömästä työn orjaksi, satasen tuloista reiluun tonniin ainakin. Ja mikä parasta, kyseessä on vuorotyö, eli luvassa omaa aikaa minullekin.

En uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa, en nylkeä karhua ennen kaatoa, en edes ajatella, että tilanne saattaisi muuttua myös ihmissuhteessamme. Siis positiivisempaan suuntaan. Koska kyllähän minä meillä asuvaa rakastan. Ehkäpä oman ajan myötä oppisin myös rakastamaan elinolosuhteita, nehän muuttuisivat. Ja meillä asuvakin saisi muuta ajateltavaa kuin minut, ehkä en tukahtuisikaan. Ehkä tämä harkinta-aika ennen avioeron varsinaista voimaanastumista on ihan hyvä.

Koska sen minä jo tiedän, että ei se vaihtamalla parane. Kaikissa on vikansa. Ehkä minun vikani edes vähän helpottaisi, kun saisin sitä omaa aikaa. Ja kun ei tarvitsisi tuskaansa turruttaa, niin ehkä saisin tätä asuntoakin pikkuhiljaa muutettua mieleiseeni suuntaan.

En oikein uskalla ajatella. Ehkä on parempi antaa ajan kulua.