<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ranteeni ovat murtuneet kolmesti; kun liukastuin saaristossa kalliolla, kun liukastuin kotipihassa tammikuisilla liukkailla ja viime keväänä erään herrahenkilön auttamana. Perslentoja olen ottanut useita, tärskäytellyt takamustani, koipiani ja jopa pitkät selkälihakset ovat saaneet osansa. Osaan pelätä liukastumista ja kaatumista. On ihme, ettei mitään pahempaa ole tapahtunut.

 

Aina keväisin ja syksyisin (vai pitäisikö sanoa alkutalvesta?) kaivan vaatekaapista vaelluskengät esiin. Niissä nimittäin riittää pohjakuviointia, sitä tällaisella kelillä kaivataan. Ulkona on liukasta. Ja kun lähden töistä, siellä on märkääkin. Mikä siis sen parempi kuin myös kosteutta hylkivä kenkä. Mutta eivät ne kyllä kauniit ole.

 

Nuorna tyttönä tuli vedeltyä pitkin maita ja mantuja bootseissa ja mokkasiineissä. Olin omasta mielestäni liian pitkä käyttämään korkeakantaisia kenkiä. Haha, sanon minä. Ainakin ikääntymisen myötä olen joko kutistunut, tai sitten en enää välitä. Mitä korkeammat kannat, sitä ko<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />meampi nainen, vai miten se nyt meni? (Hetkinen, puhuko se nyt hevosista vai ihmisistä?) Kyllä ainakin minulla henkilökohtaisesti ryhti suoristuu ja rytmi paranee, kun saa kunnon popot jalkaansa. Jos olisin rikas, voisin ryhtyä Imeldaksi.

 

Nyt kuitenkin tyydyn ulkoilemaan telaketjukengissä.