<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Rakastan ruokaa ja ruuan tekemistä. Palkitsen ja lohdutan itseäni ruualla. Makujen taivas ei kuitenkaan avautunut minulle noin vain itsestään. Olin hankala lapsi, en syönyt kuin ruisleipää, perunaa ja voita. Sekä karkkia. Olin nimittäin ensimmäisten lapsenlasten joukossa, joten isovanhempani ja muut vierailevat sukulaiset toivat tuliaisiksi karkkia. Ja minähän söin, lakritsapiippuja ja -tupakoita, suklaata, lehmäkarkkeja, kovia kirkkoanisnamuja, Fazerin parhaita (niistä paras oli kissakarkki, pahin taas jääkarhukarkki) pennin nalleja, kettukarkkeja ja ranskalaisia pastilleja (niitä pihistin mummin namupiilosta).

Söin niin paljon makeata, että maitohampaani menivät rei´ille. Niitä jouduttiin paikkaamaan ja muutama revittiin pois. Siitä onneksi viisastuivat sekä sukulaiset että vanhemmat, koko perheelle taidettiin hankkia ensimmäiset hammasharjat ja meilläkin sana karkkipäivä tuli tutuksi ensimmäisen kerran.

Ala-asteella hammaslääkärissä käyminen oli yhtä helvettiä, kunnan johtava hammaslääkäri kun oli äkeä elämäänsä kyllästynyt mies, jonka ainoat sanat piinapenkissä istuville pilteille olivat: ”Suu auki!” ja ”Enemmän auki!”. Puuduttamista ei siihen aikaan harrastettu, joten yleensä yritin saada flunssan, päänsäryn tai vatsakivun niinä iltoina kun kidutusta oli luvassa heti aamuisin. Se ei onnistunut. Ei sen puoleen, hyvää jälkeä se ukkeli teki, ei ole vieläkään tarvinnut uudelleenrakentaa kuin yksi hänen jäljiltään oleva amalgaanivuori.

Tosin sen jälkeeni tapaamat hammaslääkärit joutuvat ensin pitelemään minua kädestä, sitten puuduttamaan ja sitten vasta voidaan varovaisesti näyttää piikkiä tai poraa hampaille. Onneksi kuitenkin ymmärtävät. Yksi oli jopa ollut harjoitteluaikoinaan ollut sedän alaisena, hän etenkin sympatiseerasi ja tiesi tasan tarkkaan mistä puhuin. Peljästyttävä partainen mies, jonka sormet ja hengitys haisivat tupakalta, sai pienen lettipään itkemään todella helposti. Ja silloin eivät muuten vanhemmat kerenneet mukaan hammaslääkärikäynneille, yksin sinne mentiin.

Nyt ovat hampaat pysyneet kunnossa. Pitää varmaan koputtaa puuta. Mietin vaan kun on taas aika ryhtyä varailemaan aikaa kaksivuotistarkastukseen. Pelottaa edelleen, mutta nyt ainakin osaan sanoa sen lääkärille. Pieni helpotus sekin.