<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä en pidä heräämisestä enkä aamuista, en etenkään jos hiljainen rutiinini muuttuu kaaokseksi. Ei sillä, että niin tänä aamuna olisi tapahtunut, mutta mietin vain, että aamu ja sen sujuminen määrittelee koko päivän.

 

Herään nopeasti, heti kun kello kilahtaa ensimmäisen kerran. Nousen myös ylös nopeasti, vain viikonloppuisin, kun herääminen tapahtuu omaan tahtiin ilman herääkelloja, nautiskelen hetken sängyn lämmöstä. Ylös ja pesulle, lasi vettä ja pakollinen lääkitys. Vaatteet. Ei puhetta, ei seuraa, hiljaisuus. Keitän meille asuvalle miehelle kahvin valmiiksi, hän kun on vielä enemmän tokkurassa kuin minä, jää vain kahvinkeitin päälle koko päiväksi.

 

Avaan teeveen, kuuntelen aamu-uutiset puolella korvalla. Juon vesilasini loppuun ja puen ulkovaatteet päälleni. Poistun sanomatta kenellekään mitään.

 

Matkan varrelta alan herätellä miestä, joka valitettavasti ei ymmärrä mitä aamulla herääminen tarkoittaa. Niinpä yritän tehdän sen puhelimitse, koska muuten todennäköisesti kuristaisin hänet hitaan heräämisen takia. Enimmäkseen onnistun, mutta tänä aamuna taas en onnistunut. Todennäköisesti puhelin on äänettömällä viime iltaisesta, kun poikamieskerhon jäsenillä rupesi olemaan liikaa asiaa, yrittivät houkutella miestä palstalle joutavanpäiväiseen kaljan juontiin.

 

Hyvä, ettei mies illalla lähtenyt minnekään, mutta vielä se kuulee kunniansa, ettei pääse kouluun ajoissa. Miten sellaisen voi olettaa töitä tekevän? Niin, naista ei voi pitää tyytyväisenä millään tapaa, ei ainakaan aamuisin... Olen valmis tekemään ensimmäisen aamumurhani.