<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihan hetken aikaa kuvittelin, että esihenkilölle voi puhua kuin ihmiselle, mutta se kohtaus loppui pikaisesti, kun minut palautettiin takaisin ruotuun. Enhän minä raukka edes tiedä, miten vaikeata hänen elämänsä on. En niin, enkä muuten tahdokaan. Voin kyllä sympatiseerata ja empatiseerata, mutta perkele, jos minun pitää kadottaa elämäniloni vain sen takia, että hän on esimiesasemassa ja joutuu roikkumaan kaikki illat puhelimessa Ameriikan ihmeiden kanssa! Hiljaa osaan kyllä olla.

Ikinä ei voi tietää, millaisella päällä töissä ollaan. Ja aina se vaikuttaa aivan kaikkeen. Olenhan minä itsekin tuulella, jos toisellakin, mutta pyrin kyllä työni tekemään niin, ettei muiden tarvitse pelätä puhuttelemistani. Minä puhisen tuntemukseni (hyvät ja pahat) omaan pikku tunnustuslaatikkooni, käännän sille selkäni, koitan käyttäytyä kuin ihmiset konsanaan. Sitten taas kotona saa olla aivan mitä mieltä tykkää, vetää vaikka perseet, jos siltä tuntuu. Ei muuten juurikaan tunnu enää. On se vaan ihanaa, että saa ongelmiaan ratkottua nykyään ilman viinaakin.

En pyri enää turruttamaan itseäni. Toisaalta tuntuu, ettei ole oikeastaan enää turrutettavaakaan. Oikeastaan edes esihenkilön vinkuminen ei haittaa. Ingenting jöör noogonting. Kaikki on vaan ihan hyvin. Jos esihenkilö tykkää viisastella, annetaan sen viisastella. Jos bussit eivät tule ajallaan, ja kauas on pitkä matka, niin mitäs sitten? Aikaahan on. Aina niin pitkään, kun sitä sitten kuolee. Huihai. Mie siis tänään olen ihan hyvällä tuulella, mutta panenpa sen hymyni pyllyyn, ei töissä saa olla kivaakaan. Eikä ihminen viihtyä itsensä kanssa, puhumattakaan töistä. Eihän vaikka?