<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En ole kovin ollut tälläytyvää sorttia. Ei jaksa, ahistaa. Joskus innostun lutraamaan meikkien kanssa, mutta hiukset ovat saaneet olla aika lailla au naturel. DAD:n biisi I won´t cut my hair ohjenuoranani (tosin varpaiden välissä ei nähdäkseni karvoja ole...). Latvoja olen siistinyt itse, tai antanut sakset Luonnonvoiman kätösiin. Nyt kuitenkin pitäisi saada katu- ei kun toimistouskottavuutta. Pitää varmaan mennä kampaajalle. Tai sitten kemppariosastolle ja ostaa erilaisia tukankiinnittimiä tilanteeseen kuin tilanteeseen.

 

Nyt saa antaa vinkkejä sellaisista hyvistä, kärsivällisistä ajatuksenlukijoista, jotka osaavat visualisoida satujatar-paralle, että miltä hän näyttäisi hiusten mahdollisen leikkuun jälkeen. Kommenttiloodaan tai sähköpostiin, kiitos. Mielellään pääkaupunkiseudulla. Ja mielellään sellainen paikka missä käy luottokortti, käteistä ei ole edelleenkään. Vai menenkö vaan sisään ensimmäisesta vastaantulevasta kampaamon ovesta ja sanon, että siinä on pää, tehkää mitä voitte? Se olisi varmaan meidän ostarilla.

 

Voi kakki.

 

Olo ei ole hyvä, mutta ei se valittamalla parane. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

 

Eilinen haastattelu oli omituinen, tai yksi haastattelijoista. En jaksa uskoa, että viihtyisin sellaisen henkilön kanssa samassa työpaikalla, tai hän viihtyisi minun kanssani. Tai sitten hän päätti fuskata ja katsoa miten reagoin. Huonosti, voin sanoa. Muutenkin jokin siinä jutussa tuoksahti, eikä haisuli ollut hyvä. Mutta sepä ei ollut ainoa kala tässä lammikossa. There´s more to come, sitä lajia nimittäin.