<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Työpaikoilla järjestettävät keräykset ovat syvältä ja sieltä. Etenkin kun niihin on puolipakko osallistua. Nytkin on kolme eri keräystä tiedossa, viisikymppiset, lapsen syntymä ja läksiäiset. Noista kolmesta koen tarpeelliseksi osallistua vain hyvän työkaverini läksiäiskeräykseen, mutta koska tiedän, että minun tuurillani kaikki kerääjät ovat yhtä aikaa tiskini edessä, on varauduttava heruttamaan kukkarostaan jotain kaikille.

 

Aikaisemmin riitti pari markkaa. Mutta kokeilepa nykyään laittaa keräyskuoreen 50 senttiä, niin huomaat muuttuvasi halvaksi makkaraksi, se kuitenkin on mummonmarkoissa kolme, ei yhtään huonosti. Ainakin kaksi euroa pitäisi keräykseen saada. Onneksi ei minua ylenkatse haittaa, olen jo varannut 50-senttiset riviin pöydälleni.

 

Jokainen sentti on pois aamupalakassastani. Se kun on yksi harvoista ylellisyyksistäni nykyään. Tuoretta vaaleata leipää ja tuoreita rapsahtelevia vihanneksia! Voi kyllä minä vielä muistan niitä aikoja, kun oli lähes joka päivä varaa syödä työpaikan ruokalassa! Olin paremmassa - ja laihemmassa – kunnossa. Vihanneksilla ja salaatilla päivittäin syötynä on hyväätekevä vaikutus ihmiskroppaan. Ja pomokaan ei marissut niin paljon, että olen epäsosiaalinen ihminen. Toisaalta sitä ei voi kyllä kieltää, olenhan minä epäsosiaalinen, mutta toisaalta hyvin voin töissä näytellä vaikka millaista sosiaalisuuden kukkasta, jos sillä tavoin saan syödäkseni ja pidän esi-ihmeen tyytyväisenä.

 

Miten minusta niin usein tuntuu, että muut ovat töissä kuin lastentarhassa hoidossa ja minusta on tullut joku kummallinen työnorja, joka pakertaa elämänsä edestä? Minä tarvitsen sen rahan, minun on PAKKO elättää meidät. Toisaalta meillä asuva meni tänään toista kertaa töihin. En minä vaan sitäkään jaksa, jos minun pitää herätellä sitä omien unieni kustannuksella.