<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Eilen juttelin ystävättäreni kanssa, joka totesi, että hänestä olisi kiva kuulla jotain rakkauselämästäni. Jouduin tunnustamaan, ettei minulla ole sellaista, kun en tapaa ketään muita kuin työkavereita, varattuja miehiä tai ystävättäriäni. Eikä minulla ole ainakaan pariin vuoteen varaa käydäkään missään. Ikäkään ei enää suosi seuranhakua. Kerroinpa sen onnettoman deitti-ilmoepisodinkin. Olisin mielelläni kyllä kertonut jotain muuta.

Silti olen onnellisempi kuin vuosiin. Olen päässyt pahasta, olen vapaa. Vapaa vaikka olemaan yksin kotona ja maksamaan velkani. Mikä ihaninta, minulle ei tule uutta velkaa, tämä helvetti loppuu joskus. Oliko kenties minulla niin kivaa naimisissa, että nyt kannattaa muutama vuosi käyttää, että saan maksettua kaiken "kivan" pois? Avioliitosta ei jäänyt velkojen lisäksi kuin arpinen sielu ja ikuinen epäluottamus ihmiseen. Sitä minä nyt maksan pois.

Puhelun ajan olin pirpsakka, naljailin omalle typeryydelleni. Kun puhelu loppui, tulivat lohduttomat ja katkerat kyyneleet. Pidän itseäni naurettavan typeränä, miten kukaan voi olla niin sokea kuin olen ollut. Lienekö eläjäksi, kun ei osaa edes omaa parastaan ajatella?

Vielä yötä myöten piti alitajunnan mässäillä henkisellä haavoittumisellani. Katselin unta, jossa Luonnonvoima taas tuhosi paikkoja ja minä yritin siivota. Etenkin kun paikat eivät olleet hänen, vaan olimme jostain syystä samassa laina-asunnossa yötä. Tietenkin omistajapariskunta saapui paikalle sotkun ollessa pahimmillaan ja Luonnonvoima yritti parantaa tilannetta yrittämällä kosia minua tolkuttoman juvelin kanssa. Kieltäydyin jälleen. Edes sen verran alitajunta on oppinut.

Tyhmästä päästä kärsii monta vuotta. Uusi suomalainen sananlasku.