<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Käsittämätön päivä takana. En kerennyt edes aamulla viittä minuuttia nipistämään päivitystä varten. Ja toinen samanmoinen edessä huomenna, tulossa venäläisiä vieraita tällä kertaa. Kiire on mukavaa, toimin tehokkaammin, kun joudun pinnistelemään. Työntekeminen on kivaa!

Hyvät uutiset ovat, että nyt minulla on rahat kirjahyllyyn. Tylsää on, etten pääse Iikkeaan ennen lauantaita. Mutta parempi myöhään kuin ei ikinä, olen enemmän kuin kiitollinen ystävilleni, jotka viitsivät minut sinne kuskata ja kirjahyllypakettini vielä kotiin. Jotenkin mukavaa ajatella, että saan vihdoin maksettua luottokorttivelkaani pienemmäksi, kiitos viikonlopun käännöskeikan ja talvilomarahojen. Taitaapa tilille jäädä rahaakin. En oikein uskalla edes uskoa tätä todeksi, minulla on pienenpieni pesämuna, vararahasto!

Joka kerta kun kirjoitan hyviä uutisia, hehkutan hyvää oloani, tunnen syyllisyyttä. Tiedän, että maailmassa on monta ihmistä, jolla asiat ovat huonosti. Paljon huonommin kuin minulla. Onko oikein pirskahdella iloaan, kun joku saattaa siitä harmistua? Vai pitäisikö vain vetää päätä hartioihin ja odotella, että maailma tippuu niskaani?